Regeringens skrivelse
1994/95:1

Finska språkets ställning i Sverige

Skr.
1994/95:1

Regeringen överlämnar denna skrivelse till riksdagen.

Stockholm den 8 september 1994

Carl Bildt

Per Unckel
(Utbildningsdepartementet)

Skrivelsens huvudsakliga innehåll

I skrivelsen lämnar regeringen en redogörelse för regeringens bedömning och
ställningstaganden i fråga om det finska språkets ställning i Sverige. Vidare
redovisas de olika anordningar som finns främst inom utbildnings- och
kulturområdet vars syfte är att stödja det finska språket och den sverigefinska
kulturens fortlevnad och utveckling i Sverige. Regeringens ställningstagande
innebär att det finska språkets särställning i det svenska samhället slås fast.
Regeringen anser att denna särställning bör beaktas på olika nivåer och områden
i det svenska samhället.
Innehållsförteckning

1 Inledning............................. 3

2 Allmänna utgångspunkter............... 3

3 Regeringens ställningstagande......... 4

Bilaga 1 Finska i Sverige - ett inhemskt
språk rapport av Arbetsgruppen
för stärkande av det finska
språkets ställning (Ds 1994:97) 8

Utdrag ur protokoll vid regeringssamman-
träde den 8 september 1994............... 88

1 Inledning

Den 13 maj 1993 gav regeringen statsrådet Unckel i uppdrag att utse en
arbetsgrupp för stärkande av det finska språkets ställning i Sverige. Bakgrunden
till uppdraget var behovet att tydligare klargöra det finska språkets
särställning i Sverige.
Den 29 juli 1994 överlämnade arbetsgruppen sin rapport Finska i Sverige - ett
inhemskt språk (Ds 1994:97). I rapporten redovisas översiktligt det finska
språkets historia i Sverige. Vidare redogörs för olika anordningar som finns
främst inom utbildnings- och kulturområdet och vars syfte är att stödja det
finska språket och den sverigefinska kulturens fortlevnad och utveckling i
Sverige. Därutöver lämnar arbetsgruppen ett antal förslag i syfte att stärka det
finska språkets ställning. Rapporten bifogas i sin helhet som bilaga till denna
skrivelse.
Enligt direktiven (dir. 1993:1) till Invandrar- och flyktingkommittén skall
kommittén behandla frågan om avgränsningar av invandrarpolitiken och begreppet
invandrare. I detta sammanhang skall de åtgärder som kan behövas för den
sverigefinska gruppen särskilt belysas.
Det finska språkets särställning har manifesterats i uttalanden från riksdag
och regering. Detta har bl.a. kommit till uttryck på skolområdet och i kyrko-
lagen. Någon samlad redovisning har emellertid inte tidigare lämnats. Regeringen
redovisar därför sin bedömning och sina ställningstaganden i fråga om det finska
språkets ställning i Sverige till riksdagen.

2 Allmänna utgångspunkter

Det finska språket har sannolikt talats inom det svenska rikets gränser under i
stort sett hela rikets existens. Under en mycket lång tid var Sverige och
Finland förenade i ett rike. Alltsedan 1500-talet har finskan använts inte bara
som ett språk bland allmogen utan som kyrko- och predikospråk. Finska har också
använts i andra officiella sammanhang.
Förekomsten av ett stort antal ortnamn med finskt ursprung, främst naturligtvis
i gamla finnbygder, ger ett talande bevis för det finska språkets och kulturens
verkan på det svenska kulturarvet. Det finska inslaget är synligt också i
kulturlandskapet i de gamla svedjebygderna.
I Tornedalen har Sverige haft en finsktalande minoritet alltsedan 1809 års
gräns drogs mitt i den finskspråkiga bygden. Under olika perioder har mer eller
mindre omfattande befolkningsrörelser inneburit att finska talats i andra delar
av landet under kortare eller längre perioder. I 1700-talets början utgjorde
finnarna ca 4% av Stockholms befolkning. Omkring 1930 fanns den största andelen
personer som talade finska i Norrbottens län. Den relativt omfattande
arbetskraftsinvandringen under framför allt 1960-talet och i början av
1970-talet ledde till en omfattande spridning av finsktalande till olika delar
av landet. Numera finns det största antalet finskspråkiga i de centrala delarna
av landet och i storstadsområdena. En stor del av dessa har kommit att bli
stadigvarande bosatta och integrerade i det svenska samhället. De utgör nu basen
i den sverigefinska befolkningsgruppen.
Bl.a. som en följd av närheten till Finland, tillgången till undervisning i
finska, omfattande dagliga radio- och TV-sändningar och en lång rad av egna
aktiviteter har sverigefinnarna utvecklat en stark egen identitet. Finska är det
enda språk utöver svenska som omvårdas av en särskild språknämnd.
Under en period gjordes ansträngningar att motarbeta det finska språket i
Sverige. I början av 1900-talet förbjöds finskan som språk på raster under
skoldagen. Detta förbud upphävdes först i slutet av 1950-talet. Så sent som 1965
fann dåvarande skolöverstyrelsen sig föranlåten att påpeka att förbudet hävts.
Förbud fanns också fram till 1957 mot inköp av böcker på finska till Tornedalens
bibliotek.
Sedan början av 1960-talet har finskans ställning förbättrats, inte minst inom
skolväsendet. I 1962 års läroplan kunde finska erbjudas som tillvalsämne på
högstadiet på orter där finska talades. Fr.o.m. 1969 års läroplan för
grundskolan tillkom möjligheter att ordna hemspråksundervisning i finska. Sådan
verksamhet anordnades på många orter med finskspråkiga invandrare och bl.a. i
Norrbotten fr.o.m. 1970. Tidigare hade sådan undervisning bedrivits i mindre
skala inom ramen för stödundervisningen i svenska. I samband med att grundskolan
reformeras fr.o.m. den 1 juli 1995 ges det finska språket en stärkt ställning.
Undervisning i finska får ges som B-språk. Till skillnad från vad som gäller för
andra B-språk finns inte krav på att studierna skall kunna fortsättas i
gymnasieskolan.
De finskspråkiga sändningarna i Sveriges Radio, Sveriges Television och
Sveriges Utbildningsradio intar, genom sin omfattning, en särställning gentemot
sändningar på andra invandrar- och minoritetsspråk. Sändningar på invandrar- och
minoritetsspråk garanteras i avtalen mellan staten och de tre programbolagen.
Ett unikt samarbete med Finland gäller överföring av en finsk TV-kanal till
Sverige med stöd av en särskild lag.

3 Regeringens ställningstagande

Regeringens ställningstagande: Det finska språket
har en särställning i det svenska samhället. Denna
särställning bör beaktas på olika nivåer och sektorer
i det svenska samhället.
Regeringen avser att införa en möjlighet att
anordna tvåspråkig undervisning för finskspråkiga
elever i hela grundskolan.
Regeringen har för avsikt att ge Skolverket i
uppdrag att anordna språkprov i finska på
grundskolenivå respektive gymnasieskolenivå.
Skolverket bör också ges i uppdrag att sprida
information om undervisning i och på finska bl.a.
i syfte att stimulera skolhuvudmännen att anordna
sådan undervisning.
Inom Utbildningsdepartementet utreds för
närvarande formerna för ett stipendiesystem för
gymnasieelevers vistelse i Finland samt möjlig-
heterna till examination i tornedalsfinska.

Arbetsgruppens förslag: I en särskild skrivelse till riksdagen anmäls den
särställning som det finska språket åtnjuter i det svenska samhället. Därmed kan
frågor som rör den sverigefinska gruppen och det finska språket ges en mer
likvärdig behandling inom olika områden av landet.
Vidare föreslås att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i finska.
Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå. Provet
bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs för fortsatta studier på
gymnasienivå respektive universitetsnivå i Finland och utformas i två varianter,
en för elever med finska som modersmål och en för elever med svenska som
modersmål.
Ett stipendiesystem inrättas för gymnasieelevers vistelse i Finland efter den
modell som redan gäller för finska gymnasieelevers vistelse i Sverige. En
vistelse i Finland med inkvartering i en värdfamilj och med möjlighet att delta
i undervisningen i finsk gymnasieutbildning skulle ge såväl elever med som utan
finsk bakgrund stora möjligheter att fördjupa sin kunskap om Finland och i
finska.
Skolverket ges i uppdrag att sprida information om de möjligheter och goda
exempel som finns av undervisning i och på finska. I Skolverkets uppdrag bör
också ingå att stimulera skolhuvudmännen att anordna undervisning i finska inom
ramen för språkvalet. Det ger svenskspråkiga elever, inklusive i Sverige bosatta
finlandssvenskar, möjlighet att läsa finska som B-språk.
Kommunerna ges rätt att inrätta tvåspråkiga klasser för finskspråkiga elever i
hela grundskolan.
Academia Tornedaliensis får tillstånd att genomföra prov och utfärda
examensbevis i tornedalsfinska (meän kieli). De kurser som avses igångsättas vid
Tornedalens folkhögskola kommer att i första hand rekrytera kursdeltagare på
nordisk basis - främst från Finland, Norge och Sverige. Akademien har tillgång
till den kompetens som krävs för att det skall vara möjligt att bedriva
akademiska språkkurser.
Skälen för regeringens ställningstagande: Mot bakgrund av den ställning det
finska språket har haft i Sverige under mycket lång tid är finskan en del av
vårt kulturarv. Genom de nära banden med Finland såväl i förfluten tid som i dag
är det av mycket stort värde för vårt land att det finns en kulturbärande
sverigefinsk befolkningsgrupp. Finskan är ett inhemskt språk i Sverige. Att
finska språket bevaras och får möjlighet att utvecklas är en förutsättning för
de finskspråkigas möjlighet att vidmakthålla och utveckla den finskspråkiga
kulturen i Sverige. Därmed kan de verka som förmedlare av denna kulturs
yttringar både i Sverige och i Finland. Detta utgör också ett värdefullt bidrag
till utvecklandet av förbindelserna mellan Sverige och Finland.
Det finska språket har alltså en särställning i Sverige. Frågan om att ge
finskan status som minoritetsspråk har under senare tid aktualiserats, bland
annat genom framställningar till regeringen om att Sverige bör underteckna
Europarådets konvention om regional- och minoritetsspråk. I rapporten "Finska i
Sverige - ett inhemskt språk" tas inte ställning till denna fråga.
Det finns, som framgår av rapporten, argument som talar för att Sverige bör
bidra till att Europarådet kan verka som stöd för regional- och minoritetsspråk,
även om Europarådets konvention först och främst har bäring på andra språk i
Sverige.
Det är viktigt att ett slutligt ställningstagande till ett svenskt under-
tecknande av den aktuella konventionen föregås av en noggrann prövning så att
syftet, att stärka regional- och minoritetsspråk, verkligen uppnås. Regeringen
har därför för avsikt att tillsätta en parlamentarisk beredning med uppgift att
bedöma om, och i så fall på vilket sätt, som Sverige bör ansluta sig till
Europarådskonventionen om regional- och minoritetsspråk. Oavsett slutsatserna i
en sådan beredning kan konventionens innehåll och syfte ligga till grund för det
fortsatta arbetet med att stärka såväl det finska som det samiska språkets
ställning.
Som framgår av arbetsgruppens rapport finns det ett antal områden inom vilka
det fattats beslut om särskilda anordningar till stöd för det finska språket i
Sverige. Samtidigt finns det flera områden där ett utökat stöd skulle ha stor
betydelse. Detta gäller särskilt inom skolan, som är det viktigaste området för
det finska språkets och den sverigefinska kulturens ställning. Från den
sverigefinska gruppen rapporteras också att servicen till de finsktalande
varierar kraftigt t.ex.vad gäller tillgång till hemspråksträning i förskolan och
hemspråksundervisning i skolan.
Regeringen ser framväxten av fristående sverigefinska skolor både som ett
naturligt och värdefullt steg i den sverigefinska gruppens utveckling. Med de
förbättrade ekonomiska möjligheterna att starta och driva fristående skolor har
antalet fristående sverigefinska skolor ökat. Dessa har dessutom blivit viktiga
lokala samlingspunkter för det sverigefinska samhället och kulturen. Fortsatt
gynnsamma möjligheter att starta, driva och utveckla fristående skolor är,
enligt regeringens bedömning, en av de enskilt viktigaste insatserna för det
finska språkets ställning.
De gällande reglerna för fristående skolor innebär att en skola som har en
läroplan och kursplaner i överensstämmelse med skollagens bestämmelser efter
godkännande av Skolverket också har rätt till kommunala medel. Skolans
undervisning står därefter under Skolverkets tillsyn. Denna ordning ger skolorna
förutsägbara spelregler och ett skydd mot kommunalt godtycke som enligt
regeringens mening kan vara speciellt viktigt för de finskspråkiga skolorna som
i vissa fall startats efter oenighet mellan föräldrar och skolhuvudman om
skolans finskspråkiga undervisning och därför inte heller alltid har kommunens
helhjärtade stöd.
Det är, enligt regeringens bedömning, angeläget att få en mer likvärdig
behandling av frågor som rör det finska språket i hela landet. Myndigheter på
alla nivåer måste vara medvetna om och beakta finskans speciella ställning då
beslut som berör finsktalande skall fattas. Att så sker på skolans område har
central betydelse för möjligheterna att bevara och utveckla språket. Information
om finskans ställning och om de möjligheter som finns att ge finsktalande elever
utbildning av hög kvalitet måste ges i ökad utsträckning. Regeringen avser att
ge Skolverket i uppdrag att ge generell sådan information. Varje skolhuvudman
måste sedan ansvara för att information om de lokala möjligheterna sprids till
alla berörda. Skolväsendets ansvar på skolområdet motsvaras av det ansvar som
andra myndigheter också måste axla inom sina respektive områden.
För att tydliggöra betydelsen av kunskaper i finska språket och det värde
sådana kunskaper har är det viktigt att det finns möjligheter att dokumentera
dessa. Detta måste naturligtvis i första hand ske genom att de elever som läst
finska får betyg i ämnet. Därutöver kan det ha stort värde att också kunna
manifestera kunskaperna i relation till motsvarande nivå hos elever i Finland.
Detta kan ske genom att särskilda språkprov införs dels på grundskolenivå, dels
på gymnasienivå. Ett sådant prov ger både förbättrade möjligheter att
dokumentera kunskaperna så att eleven t.ex. kan delta i fortsatt utbildning i
Finland. Det bidrar också till språkets ställning i Sverige. Regeringen avser
att ge Skolverket i uppdrag att utforma och ansvara för genomförandet av sådana
prov.
Under många år har finska gymnasieelever haft möjlighet att få stipendier för
en tids vistelse i Sverige. Vistelsen har inkluderat deltagande i svensk
gymnasieundervisning. Föreningen Norden har bidragit genom att ordna med
värdfamiljer. Som ett led i arbetet med att öka intresset för och därmed också
uppskattningen av det finska språket i Sverige kan ett motsvarande system för
gymnasieelevers vistelse i Finland vara ett värdefullt bidrag. Därigenom ges
såväl finskspråkiga som andra elever möjlighet att under en tid bo i finsk
familj och delta i finsk gymnasieskola. Inom Utbildningsdepartementet pågår
beredning av ett förslag om ett sådant system.
Överenskommelsen med de övriga nordiska länderna om tillträde till högre
utbildning, ger studenter tillträde till högre utbildning i alla nordiska
länder. Att, som arbetsgruppen konstaterar, ha tillgång till kompetens i finska
blir därmed en mycket positiv faktor. Regeringen gör bedömningen att det är
angeläget att framför allt de universitet och högskolor som har institutioner i
finska/finsk-ugriska språk utvecklar dessa för att kunna möta en ökad
efterfrågan på undervisning både i och på finska.
Arbetsgruppen konstaterar att införande av en finskspråkig fullservicekanal i
Sveriges Radio, som föreslagits av en idégrupp inom programföretaget, skulle
bidra till att stärka det finska språkets ställning i Sverige på minst två sätt.
Dels skulle en heltäckande radioservice självfallet bättre betjäna de tänkta
lyssnarna. Dels skulle det visa för den svenska allmänheten att de finskspråkiga
lyssnarna är en så betydande del av den svenska befolkningen att den bedöms ha
behov av egen och omfattande radioservice. Ett sådant projekt skulle kunna
förverkligas i samband med införandet av ny digital sändningsteknik. Regeringen
finner tanken intressant. Frågor om radio och TV för de finskspråkiga i Sverige
kan också aktualiseras i samband med att nya avtal skall slutas inför den 1
januari 1997.
Arbetsgruppen konstaterar vidare att den digitala tekniken ökar möjligheterna
till sändningar av television. Det kan förbättra möjligheterna att bl.a. sprida
grannlands-TV, däribland finländska TV-kanaler. Saken har uppmärksammats i
Nordiska Ministerrådet efter initiativ av den svenska regeringen i samband med
Nordiska rådets session i Oslo i mars 1992. Ministerrådet arbetar också för att
lösa upphovsrättsliga problem. Ett positivt resultat som frukt av detta arbete
kan enligt arbetsgruppen få stor betydelse för det finska språkets ställning i
Sverige. Regeringen delar denna bedömning och avser att fortsatt driva denna
fråga.

Till statsrådet Per Unckel
Utbildningsdepartementet

Arbetsgruppen för stärkande av det finska språkets ställning som tillsattes i
maj 1993 överlämnar här sin rapport. Rapporten innehåller en historisk belysning
av det finska språkets ställning i Sverige under de senaste 500 åren. För den
svarar professor Erling Wande till vilken vi vill framföra vårt tack.
Därutöver ges en översiktlig bild av de olika former av stöd och anordningar
som finns för det finska språket i Sverige idag.
Mot denna bakgrund analyseras sedan de behov av åtgärder som föreligger.

Stockholm i juni 1994

Odd Eiken Anders Ljunggren

Leena Sparring /Peter Karlberg

Innehåll

1 Uppdraget................................. 10

2 Sammanfattning av överväganden och förslag 11

3 Något om finskans historia i Sverige...... 13
3.1 Finskan som religionens språk........... 13
3.2 Den profana litteraturen på finska...... 15
3.3 Finskan inom utbildningsväsendet........ 17
3.4 Finskan vid universiteten............... 26
3.5 Finskspråkighetens utbredning i Sverige. 28

4 Nuläge.................................... 31
4.1 Anordningar inom utbildningsväsendet.... 31
4.1.1 Det offentliga skolväsendet......... 31
4.1.2 Sverigefinska skolor................ 32
4.1.3 Folkbildning........................ 33
4.1.4 Universitet och högskolor........... 33
4.2 Kultur och medier....................... 33
4.2.1 Finsk teater........................ 33
4.2.2 Biblioteksverksamhet................ 34
4.2.3 Kulturfonden för Sverige och Finland 34
4.2.4 Arkivet för sverigefinnar och fin-
landssvenskar i Sverige............. 35
4.2.5 Sverigefinska språknämnden.......... 35
4.2.6 Radio och television................ 35
4.2.7Tidningar och tidskrifter............ 36
4.2.8 Litteratur.......................... 36
4.3 Övrigt.................................. 37
4.3.1 Statligt stöd m.m. till finländska
invandrare.......................... 37
4.3.2 Informationsskrifter m.m............ 37
4.3.3 Tolkfrågor.......................... 38
4.3.4 Den sociala sektorn................. 38
4.3.5 Finska språket inom Svenska kyrkan.. 39

5 Europarådets konvention om regionala språk
och minoritetsspråk....................... 40

6 Överväganden och förslag.................. 41
6.1 Skrivelse till riksdagen................ 42
6.2 Språkprov............................... 43
6.3 Studerandeutbyte........................ 44
6.4 Finskspråkig undervisning i grundskolan. 44
6.5 Högre utbildning........................ 45
6.6 Radio m.m............................... 45

1 Uppdraget

Regeringen beslutade den 13 maj 1993 att ge utbildningsministern i uppdrag att
utse en arbetsgrupp för stärkande av det finska språkets ställning i Sverige.
Till ordförande i arbetsgruppen utsågs statssekreteraren Odd Eiken i
Utbildningsdepartementet. Till ledamöter utsågs statssekreteraren för nordiskt
samarbete Anders Ljunggren, departementssekreteraren Leena Sparring i Kulturde-
partementet. Departementssekreteraren Peter Karlberg, Utbildningsdepartementet,
har varit gruppens sekreterare.
Uppdraget tillkom mot bakgrund av behovet av att tydligare klargöra det finska
språkets särställning i Sverige. Detta behov har bland annat uttryckts genom de
krav som framförts av företrädare för den sverigefinska gruppen om kulturell
autonomi, minoritetsstatus, borttagande av invandrarbegreppet och garantier för
att undervisning i och på finska ges till alla finsktalande elever.
I Invandrar- och flyktingkommittén (dir. 1993:1) skall frågan om avgränsningar
av invandrarpolitiken och begreppet invandrare behandlas. Begreppet invandrare
som i dagens samhälle används relativt vidlyftigt även t.ex. om barn som fötts i
Sverige t.o.m. som svenska medborgare. Översynen skall också särskilt belysa de
åtgärder som kan behövas för den sverigefinska gruppen. Därför har arbetsgruppen
valt att inte behandla invandrarbegreppet utan har fokuserat arbetet på språkets
status inom olika samhällssektorer och de olika formerna av stöd till respektive
hinder för utveckling av den sverigefinska kulturen som finns.
Arbetsgruppen har främst arbetat med det finska språkets ställning inom
utbildningsväsendet och kulturområdet. Utgångspunkten har varit att se över på
vilket sätt statsmakterna kan underlätta för den sverigefinska gruppen att
stärka och vidareutveckla den sverigefinska kulturen av egen kraft.
Arbetet har bedrivits som en intern departemental arbetsgrupp. Gruppens
medlemmar har träffat företrädare för den finskspråkiga gruppen, deltagit i ett
antal konferenser samt mottagit skrivelser såväl från enskilda som från
sverigefinska organisationer och institutioner.
2 Sammanfattning av överväganden och förslag

Det finska språkets ställning i det svenska samhället är av stor betydelse för
den sverigefinska gruppens möjligheter att vidareutveckla sin identitet. Det
finska språket har av hävd minoritetsstatus i delar av Sverige. Historiskt är
det finska språket en integrerad del av vårt kulturarv. Finska har "alltid"
talats i delar av det svenska riket.
En förutsättning för att skapa en kulturbärande finsk befolkningsgrupp i
Sverige är alltså att den sverigefinska gruppen ges möjligheter att bygga upp
egna institutioner. Idag är det uppenbart att den sverigefinska gruppen har den
styrka som krävs för att kunna ta initiativ till och driva sådana institutioner.
Samtidigt krävs att åtgärder vidtas för att höja det finska språkets status i
det svenska samhället. Den särställning som finskan har måste komma till uttryck
i den dagliga verksamheten t.ex. inom skolan. Elever som har rätt till
undervisning i finska och själva önskar det skall erbjudas sådan om antalet
elever är tillräckligt stort för att bilda undervisningsgrupper.
Genom beslut som tagits av riksdagen under senare år har möjligheterna att
driva institutioner med annan huvudman än det offentliga ökat. Detta gäller
främst inom omsorg och skola. Det är väsentligt att sverigefinska institutioner
ges förutsättningar, främst vad avser de ekonomiska villkoren, att planera sin
verksamhet på lång sikt. Fasta spelregler på detta område måste alltså gälla.
Det är också av stor betydelse att alla uttryck för finskspråkigt kulturliv
uppmärksammas av majoritetsbefolkningen. Det är viktigt att t.ex. sverige-finska
institutioner och organisationer på ett aktivt sätt sprider kännedom om sin
verksamhet och om olika former av finskspråkig service till såväl den
finskspråkiga som den svenska allmänheten. Ett stort ansvar måste också tas av
de myndigheter, institutioner och organisationer som har eller ger stöd till
finskspråkig verksamhet vad gäller att sprida kunskap om detta till intressenter
och till den övriga befolkningen.Vi föreslår att regeringen, i en särskild
skrivelse till riksdagen, anmäler och därmed bekräftar den särställning som det
finska språket åtnjuter i det svenska samhället. Det är mycket viktigt att
behandlingen av frågor som rör den sverigefinska gruppen och det finska språket
därmed ges en mer likvärdig behandling inom olika områden av landet.
Vi föreslår att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i finska.
Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå. Avsikten
med sådana prov är att ge eleverna möjlighet att verifiera sina kunskaper.
Provet bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs för fortsatta
studier på gymnasie- resp. universitetsnivå i Finland och utformas i två
varianter, en för elever med finska som modersmål och en för elever med svenska
som modersmål.
Vi föreslår att ett stipendiesystem inrättas för gymnasieelevers vistelse i
Finland efter den modell som sedan ca 30 år gäller för finska gymnasieelevers
vistelse i Sverige. En vistelse i Finland med inkvartering i en värdfamilj och
med möjlighet att delta i undervisningen i finsk gymnasieutbildning skulle ge
såväl elever med som utan finsk bakgrund stora möjligheter att fördjupa sin
kunskap om Finland och i finska.
Vi föreslår också att Skolverket ges i uppdrag att sprida information om de
möjligheter och goda exempel som finns av undervisning i och på finska. Sådan
information bör utgå både till skolhuvudmännen och till föräldrar och elever. I
Skolverkets uppdrag bör också ingå att stimulera skolhuvudmännen att anordna
undervisning i finska inom ramen för språkvalet. Det ger svenskspråkiga elever,
inklusive i Sverige bosatta finlandssvenska, möjlighet att läsa finska som
B-språk.
Vi föreslår att regeringen beslutar att ge kommunerna rätt att inrätta
tvåspråkiga klasser för finskspråkiga elever i hela grundskolan. Regeringen bör
såsom gäller för hemspråksklasser på låg- och mellanstadiet fastställa en
ramtimplan.
Vi konstaterar att överenskommelsen med de övriga nordiska länderna om
tillträde till högre utbildning, som ger studenter tillträde till högre
utbildning i alla nordiska länderna, ställer universitet och högskolor i Sverige
inför nya utmaningar. Att ha tillgång till kompetens i finska blir därmed en
mycket positiv faktor. Enligt vår mening är det därför angeläget att framförallt
de universitet och högskolor som har institutioner i finska/finsk-ugriska språk
utvecklar dessa för att kunna möta en ökad efterfrågan på undervisning både i
och på finska.
Vi föreslår att Academia Tornedaliensis får tillstånd att genomföra prov och
utfärda examensbevis i tornedalsfinska (meän kieli). De kurser som avses
igångsättas vid Tornedalens folkhögskola kommer att i första hand rekrytera
kursdeltagare på nordisk basis - främst från Finland, Norge och Sverige.
Akademien har tillgång till den kompetens som krävs för att kunna bedriva aka-
demiska språkkurser.
Arbetsgruppen konstaterar att införande av en finskspråkig fullservicekanal i
Sveriges Radio, som föreslagits av en idégrupp inom programföretaget, i hög grad
skulle vara ägnat att stärka det finska språkets ställning i Sverige på minst
två sätt. Dels skulle en heltäckande radioservice självfallet bättre betjäna de
tänkta lyssnarna. Dels skulle det visa för den svenska allmänheten att de
finskspråkiga lyssnarna är en så betydande del av den svenska befolkningen att
den bedöms ha behov av egen och omfattande radioservice. Ett sådant projekt
skulle kunna förverkligas i samband med införandet av ny digital
sändningsteknik. I det fall riksdag och regering vill ålägga Sveriges Radio AB
att införa en finskspråkig kanal kan detta ske tidigast fr.o.m. den 1 januari
1997 då ett nytt avtal skall träda i kraft.
Arbetsgruppen konstaterar vidare att den digitala tekniken också ökar
möjligheterna till sändningar av television. Detta kan förbättra möjligheterna
att bl.a. sprida grannlands-TV, däribland finländska TV-kanaler. Saken har
uppmärksammats i Nordiska Ministerrådet efter initiativ av den svenska
regeringen i samband med Nordiska rådets session i Oslo i mars 1992.
Ministerrådet arbetar också för att lösa upphovsmannarättsliga problem. Ett
positivt resultat som frukt av detta arbete kan få stor betydelse för det finska
språkets ställning i Sverige.

3 Något om finskans historia i Sverige

När den lutherska reformationen genomfördes i Sverige av Gustav Vasa år 1527
ledde detta till att latinet som kyrko- och predikospråk ersattes inte bara av
svenskan utan även av finskan. Det predikades på finska tidigare i Stockholm än
i Åbo, som var centralorten i det svensk-finska rikets finska rikshälft.
Stockholm hade en betydande finskspråkig minoritet och den finska församlingens
existens omnämns första gången i bevarade handlingar från 1533.
Finska förekom även på Stockholms slott, inte bara bland tjänstefolket eller
bland smederna i slottssmedjan utan även vid hovet. Gustav Vasa fann det
angeläget att hans söner skulle lära sig finska och när han efterfrågade
tuktomästare, dvs. lärare, till sin son Erik, sedermera Erik XIV, rekommenderade
Martin Luther i ett brev till kungen dels en pommersk adelsman, Georg Norman,
dels Mikael Agricola, som för eftervärlden blivit känd som Finlands reformator
och det finska skriftspråkets skapare. Om studenten Agricola, som Luther i sitt
brev till kungen kallade "en son och landsman från Edert Sverige," fällde refor-
matorn följande omdöme: "Han är visserligen ännu helt ung men framstående i
lärdom, begåvning och vandel."
Agricola korresponderade bl.a. under studietiden hos Luther och dennes kollega
Filip Melanchton i Wittenberg vid olika tillfällen själv med Gustav Vasa och
skickade, enligt vad som antyds i ett av breven, sin finska ABC-bok (Abckiria)
som present till prins Erik. Men som Vasaprinsarnas lärare i finska engagerades
en av Agricolas studiekamrater i Wittenberg, Martti Teitti, liksom Agricola
bördig från Pernå i Östra Nyland. Agricola själv fick andra, för reformationen
och för det finska språkets utveckling viktigare uppgifter.

3.1 Finskan som religionens språk

Genom reformationen blev det viktigt att översätta och publicera religiösa
skrifter på de båda folkspråken, finska och svenska. Ur det religiösa språket
utvecklades så småningom också det första standardiserade svenska språket, ett
svenskt riksspråk, som också blev det officiella språket i hela riket. Nästan
parallellt med det svenska riksspråket utvecklades också ett finskt
standardspråk. Mikael Agricola (omkr. 1510-1557) hade, som framgår bl.a. av hans
brev till Gustav Vasa, påbörjat översättningen av Nya testamentet till finska
redan i Wittenberg och arbetet med detta, Se Wsi Testamenti, avslutades i Åbo
1547. Året därpå trycktes det i likhet med flera andra samtida religiösa
skrifter i Stockholm. Stockholm blev sedan tryck- och förlagsort för mycket av
den finskspråkiga utgivningen, religiös såväl som profan, till långt in på
1800-talet, även sedan Sverige förlorat Finland i kriget mot Ryssland 1808-1809
och sedan ett tryckeri etablerats i Åbo på 1600-talet.
Hela Bibeln, Biblia, Se on Coco Pyhä Ramatu, kom ut i finsk översättning
första gången år 1642. Den var stor till formatet, hade en luxuös utformning och
blev därför aldrig någon folkbibel. På Karl XI:s befallning beslöt man därför
att trycka om den finska Bibeln i mycket mindre format och i enklare typografi
så att den lättare kunde användas av bl.a. militären och fältprästerna. Denna
version, som brukar kallas Karl XI:s krigsbibel, kom ut 1685. Av de senare
bibelöversättningarna är Antti Lizelius översättning från 1776 den mest kända.
Den har gällt som den enda auktoriserade finska bibelöversättningen ända till
1930-talet även inom det finskspråkiga, religiösa livet i Sverige.
För skogsfinnarna i mellersta Sverige har ingen regelbunden kyrklig service på
finska förekommit på samma sätt som i Tornedalen (se nedan), men det finns
uppgifter om att det i socknar med många finskspråkiga ibland tagits hänsyn till
detta och att olika kyrkliga förrättningar på finska ägt rum. På vissa håll har
det förekommit gudstjänster även på finska med viss regelbundenhet. Åtminstone i
ett fall på 1600-talet har finskan också haft betydelse som merit och avgjort
till förmån för en finnättling vid tillsättningen av en prästtjänst i Hassela i
Hälsingland. Också i Västmanlands finnskogar utnämndes vid ett par tillfällen
finskkunniga präster, som sannolikt var finnättlingar och även i övriga
Bergslagen fanns tidvis finskkunniga präster. Sämst tycks förhållandena i detta
avseende ha varit i Värmland, det område där den finska befolkningen varit
talrikast.
Efter 1809 levde finskan kvar som religionens språk i Tornedalen både inom den
lågkyrkliga, læstadianska väckelserörelsen och inom statskyrkan. Av prästerna i
gränsförsamlingarna krävdes tvåspråkighet, eftersom gudstjänstspråket skulle
anpassas till rådande befolkningsförhållanden. Finskans ställning som vardags-
språk särskilt på landsbygden var oomstridd, men uppenbarligen var språket
framförallt i den år 1842 anlagda staden Haparanda en social gräns mellan
herrskap och tjänstefolk. I den gamla församlingen Nedertorneå, som genom
fredsslutet 1809 hade halverats, fortsatte finskan att vara kyrkospråket även på
den svenska sidan ända fram till 1830-talet, då den svenskspråkiga befolkningen
i dåvarande Haparanda köping krävde att också svenska skulle komma till
användning. Resultatet blev att domkapitlet påbjöd en svenskspråkig högmässa per
månad och svenska gudstjänster i samband med större helger.
I Tornedalen som helhet har utvecklingen sedan varit att svenskan vunnit allt
större insteg inom kyrkan och det religiösa livet i övrigt men regelbundet har
gudstjänster och andra kyrkliga förrättningar ägt rum på finska, något som
fortfarande sker i mycket stor utsträckning. Svenska teologistuderande, som
velat lära sig finska, har genom Lule stift kunnat få förmånliga stipendier mot
att de förbundit sig att tjänstgöra ett visst antal år i de tvåspråkiga
församlingarna i Tornedalen. Även för samerna i norra Sverige har finskan ända
till våra dagar varit ett lingua sacra. Åtskilliga religiösa skrifter på finska
har utkommit i Sverige både inom læstadianismen och inom svenska kyrkan.
Klassiska är framförallt Luthers och Lars Levi Læstadius postillor på finska.
Lule stift har ansvarat för bl.a. utgivningen av finska versioner av svenska
psalmboksutgåvor.
Inflyttningen från Finland under tiden efter andra världskriget har bidragit
till att den finskspråkiga kyrkliga verksamheten spritt sig till de övriga
delarna i landet, där finska präster är verksamma inom statskyrkan. Den förste
finske prästen, som anställdes av Svenska kyrkan i södra Sverige 1952, fick i
uppgift att verka inom Skara stift och särskilt bland ingermanländarna där.
Bland de frireligiösa grupperna med finskspråkig verksamhet är pingströrelsen
störst. Jehovas vittnen finns också företrädd. De ortodoxa är anslutna till
Finska ortodoxa församlingen i Sverige, som grundades 1958. Församlingen har en
kyrkoherde och ett kyrkligt centrum i Stockholm. Många av de ortodoxa är inger-
manländare eller karelare.

3.2 Den profana litteraturen på finska

Rättegångsbalkens föreskrift om all dom att "utländsk lag må ej däri åberopas,
eller främmande språk brukas" tolkades länge så att finskan var ett främmande
språk som inte kunde komma ifråga inom administration och förvaltning. Inom den
svenska civilförvaltningen rådde inte samma krav på tvåspråkighet hos tjänste-
männen som inom kyrkan, men däremot var sedan 1500-talet inom den svenska
civilförvaltningen tolkning obligatorisk vid alla slag av officiella
förrättningar. Rättegångar, skatteläggningar, mantalsförrättningar, arvsskiften,
bouppteckningar liksom föredragningar av kungörelser och offentliga skrivelser
skulle ske genom tolkning till finska. Alla sockenstämmoprotokoll var skrivna på
svenska, vilket var påbjudet, men det förelåg också skyldighet att före
justering tolka aktstycket till finska för de närvarande vid stämman.Redan på
1760-talet hade landshövdingen i Västerbottens län, som då omfattade även
nuvarande Norrbottens län, föreslagit att en samling av lagar och förordningar
skulle utges i finsk översättning till gagn för de svenska undersåtar, som
uteslutande tala eller läsa finska. Först drygt hundra år senare, när Sverige
för länge sedan förlorat Finland men hade en finskspråkig befolkning i Torneda-
len och i mindre utsträckning fortfarande också i Dalarnas och Värmlands
finnskogar, togs förslaget upp i en ansökan från länsstyrelsen i Norrbotten.
Samlingen, som publicerades 1873, innehöll lagar och förordningar om
kommunalstyrelse, mantalsskrivning, häradsrätt, strafflag, kyrkolag, legostadga,
ägoskifte, lagfart, fattigvård, jakt och fiske (i gränsälven Torne älv). Den
trycktes i tusen exemplar, varav merparten tillställdes länsstyrelsen i Luleå
för utdelning till tjänstemän och kommunalstyrelser.
Men juridiska texter översattes och publicerades långt tidigare på finska. Den
första lagöversättningen till finska gjordes sannolikt av en av prästerna vid
finska församlingen i Stockholm, en herr Mårten (Martinus Olai), som översatte
Kristoffers landslag till finska vid mitten av 1500-talet. Stadslagen översattes
1609 av kyrkoherden Liungo Thomas. De första författningstexterna som översattes
till finska behandlade mycket konkreta förhållanden som allmogens
skjutsningsskyldighet, tionden eller bestämmelser för krigsfolk. Från början av
1700-talet trycktes översättningarna av författningstexter och annat officiellt
tryck i Stockholm och kanslikollegiet i Stockholm såg sig tvunget att anställa
finska translatorer. Sådana var sedan verksamma under perioden 1735-1809.
Under den hundraårsperiod som brukar kallas reformationstiden utkom omkring 60
finska böcker och andra trycksaker. Det mesta som utgavs var översättningar och
huvudsakligen av religiös karaktär, men utanför det kyrkliga livet gjordes de
mest omfattande arbetena på juridikens område. När Svea rikes lag utkom 1734
började den snart översättas till finska men den finska versionen trycktes inte
förrän 1759 och fick aldrig officiell giltighet. Tryckningen skedde för övrigt
med privata medel.
Rent lyrisk diktning på finska skapades i mycket liten utsträckning under det
gemensamma rikets tid. Av detta skrevs en del på den finska folkdiktningens
versmått, Kalevalametern. En folklig diktare som i den finska
litteraturhistorien noterats som den förste till namnet kände allmogeskalden är
den tornedalske bonden Antti Mikkelinpoika Keksi (Anders Mickelsson Keksi), vars
mest kända dikt är det dråpliga skämtkvädet om den våldsamma vårfloden i Torne
älv 1677, skrivet på kalevalameter. Keksi, som levde i Torakankorva i nuvarande
Övertorneå kommun, skrev också en nidvisa om den oduglige prästen Nicolaus
Ulopolitanus, vilken likaledes finns bevarad.
De nationalromantiska s.k. fennofilerna vid Åbo akademi började i slutet av
1700-talet samla in och publicera finsk folkdikt, ordspråkssamlingar,
mytologiska arbeten och liknande. Ett motsvarande insamlingsarbete utfördes
bland finnar i Dalarna och Värmland i början av 1800-talet av J. A. Gottlund och
andra Uppsalastudenter från Finland. I Gottlunds samlingar finns berättelser med
anknytning till myter i Kalevala, t.ex. historien om Sammas, upptecknad i
Säfsnäs i Dalarna 1817. Berättelsen har spelat en viss roll i diskussionen om
det mytiska Kalevalaföremålet Sampo. Även mot slutet av 1800-talet och på
1900-talet har språkvetenskapligt och folkloristiskt insamlingsarbete bedrivits
bland värmlandsfinnar bl.a. av tornedalingen Matti Mörtberg. Man började också
att ge ut lexika och grammatikor: den första finska språkläran författades av
ordföranden i 1638 års bibelöversättningskommitté, Eskil Petraeus, år 1649.
Under den svenska tiden utkom ytterligare två grammatikor, Mattias Martinus år
1689 och Bartholdus de Vhaëls grammatik år 1733.
Den första egentliga finska ordboken var Daniel Juslenius Suomalaisen
Sana-Lugun Coetus (1745), som omfattar cirka 16 000 finska ord översatta till
latin och svenska. Den första finskspråkiga tidningen gavs ut av den främst som
bibelöversättare kände Antti Lizelius 1776 (Suomenkieliset Tieto-Sanomat), men
tidningen fick en kortvarig existens, knappt ett år.
I Sverige började den tvåspråkiga tidningen Haparandabladet/Haaparannanlehti
utges 1872. Den har ända till våra dagar varit Sveriges enda tvåspråkiga
dagstidning. Den första finskspråkiga ordboken med tillhörande parlör utgavs
1889 i Luleå av tornedalingen Johan Waara-Grape. Nya finska eller
tornedalsfinska ordböcker har utkommit i Sverige först under de två senaste
decennierna. Den första tornedalsfinska texten med litterära anspråk är William
Snells Kamaripirtti (Berättelser från Kamaripirtti), som genom WSOY:s förlag i
Helsingfors publicerades 1944. I skoltidningen Bifurkationen, utgiven i Tärendö,
publicerade Tärändöbonden Johan Lantto i mitten av 1940-talet berättelser om
livet i bygden. Dessa har liksom Snells bok även publicerats i skriftserien
Tornedalica, som med Luleå som utgivningsort började publiceras 1962 (drygt 50
titlar, de flesta, inklusive vetenskapliga avhandlingar, på svenska).

3.3 Finskan inom utbildningsväsendet

Före 1809 var undervisningsväsendet organiserat på likartat sätt i de båda
rikshälfterna. Undervisningen bedrevs efter reformationens genomförande på
svenska. Efter 1809 är frågan om undervisningsspråket och om finskans roll inom
utbildningsväsendet ända fram till 1960-talet så gott som uteslutande en
Tornedalsfråga.
I kriget mot Ryssland 1808-1809 hade Sverige förlorat den för Nord-
kalotthandeln viktiga handelsstaden Torneå. På förslag av tillförordnade
landshövdingen Per Adolf Ekorn år 1809 började den svenska statsmakten planera
för en ny stad på den svenska sidan av gränsen som ersättning för Torneå. Efter
ett misslyckat försök att upprätta Carl Johans stad vid Nikkala fick så småning-
om Haparanda by köpingsprivilegier och 1842 stadsrättigheter. Genom inflyttning
av svenskspråkiga från Torneå och även från de södra delarna av Sverige övertog
Haparanda på ganska kort tid Torneås roll som en starkt svenskspråkig enklav i
en annars finskspråkig bygd.

Apologistskolan i Haparanda

Förlusten av Torneå innebar också att man förlorade den enda skolan i området,
den s.k. Torne pedagogi, som existerat sedan 1630. Enligt 1820 års skolordning
delades läroverken upp i två grupper: lärdomsskolor och apologistskolor.
Haparanda fick 1833 en s.k. lägre apologistskola. Apologistklasser hade funnits
sedan 1724 års skolordning, där de var beteckningen på särskilda skolklasser med
undervisning i skrivning och räkning, svarande mot de praktiska behoven inom
olika borgerliga yrken, vilket i modern terminologi närmast skulle motsvara
handelsskolor (grek. apologizesthai föra räkenskaper). Första året togs tio
elever in vid skolan.
Inrättandet av skolan hade föregåtts av propåer från sockenmännen i
Nedertorneå. Ungefär samtidigt hade sockenmännen i Övertorneå framfört behovet
av en skola i bygden. Därvid hade man särskilt pekat på att skolans lärare borde
vara finskspråkig, eftersom befolkningen till största delen var finskspråkig.
Skolans placering blev därigenom en stridsfråga. Riksdagsmannen Eric Mörtberg
från Övertorneå hade förordat en lokalisering till hembyn, medan den från Kalix
bördige riksdagsmannen Johan Jacob Rutberg tycks ha varit talesman på riksplanet
för en placering i Haparanda. Att man fick direkt gensvar från sockenmännen i
området för inrättandet av en skola berodde uppenbarligen delvis på att det
tidigare löneanslaget för skolan i Torneå nu stod till förfogande i ograverat
skick för en ny skola. När apologistskolan i Haparanda startade sin verksamhet
1833 framhölls att huvudsakligt avseende skulle fästas vid "svenska språkets
lärande". Bakom formuleringen låg den s.k. riksspråksprincipen, stadfäst redan i
1649 års skolordning, enligt vilken samma uttal skulle iakttas i alla rikets
skolor. Formuleringar som "...skall läras vacker och flytande skrivning på
svenska språket" och "...författandet av brev på ren och vacker svenska"
infördes då.
Den Uleåborgsbördige biskopen Frans Michael Franzén, som i egenskap av biskop
i Härnösand fungerade som inspektor vid skolan, påtalade i en promemoria 1840
frånvaron av undervisning i finska och vikten av att bygden hade finskkunniga
tjänstemän som kunde fungera utan tolk bland de finsktalande. De finsktalande
eleverna vid skolan borde enligt biskopen bibringas kunskaper inte bara i svensk
utan även i finsk språklära. Man införde fyra timmars finskundervisning men
finskan försvann från schemat efter bara några år, 1847. Finskan återkom som
undervisningsämne vid apologistskolans efterföljare, läroverket, först på
1900-talet.

Folkskolans utbyggnad

Den svenska folkskolestadgan från 1842 föreskrev att minst en, helst fast, skola
skulle finnas i varje socken inom fem år från stadgans införande. Det dröjde
dock tio år innan Tornedalen fick sin första folkskola genom den som inrättades
i Haparanda. Skolan blev dock inte omedelbart fast och det tycks ha dröjt ända
till våren 1854 innan skolundervisningen kom igång. Åtminstone till en början
bedrevs den uteslutande på svenska. År 1867 konstituerade Haparanda stad sitt
eget från socknen i övrigt, dvs. Nedertorneå landsbygd, fristående skolråd. I
den fasta stadsskolan blev svenska undervisningsspråket, medan det undervisades
på finska i den ambulerande skolan på landsbygden.
Den första småskollärarinnan i staden var Angelika Læstadius, dotter till den
læstadianska väckelserörelsens grundare, Lars Levi Læstadius. Hon tjänstgjorde
åren 1867-1901. I Karl Gustavs kommun, med Karungi som centralort, kom
skolundervisningen i gång senare än i Haparanda. Den ägde rum på finska. Den
förste läraren var den från Överkalix bördige Jöns Wennberg, som hade
utexaminerats från seminariet i Härnösand och som hade lärt sig finska som
garvarlärling i Torneå.
Utbyggnaden av folkskolan gick långsamt också i de övriga delarna av
Tornedalen, bl.a. beroende på att socknarna var vidsträckta och dessutom
fattiga, men också delvis på grund av svårigheterna att anskaffa finskkunniga
lärare och finskspråkiga läroböcker. Ännu i början av 1860-talet fanns bara elva
skolor.
Undervisningen bedrevs till en början enbart eller nästan uteslutande på
barnens modersmål, finska. Man använde läroböcker från Finland, ofta böcker av
paraglosstyp, med svensk text i den ena spalten och finsk i spalten intill.
Läroböckerna införskaffades bl.a. från Uleåborg. Successivt infördes frivillig
undervisning i svenska, till en början endast för mera begåvade elever och med
föräldrarnas samtycke.
Också undervisningen i svenska bedrevs på finska och mest i form av
innantilläsning och översättningsövningar. Den metod som användes i
undervisningen var analog med den undervisning i främmande språk som gavs i
lärdomsskolan. Man gick så småningom över till att undervisa på svenska under
svensktimmarna. År 1885 var undervisning i svenska införd i alla folkskolor inom
Torneå folkskolinspektördistrikt och även i en stor del av dess mindre
folkskolor och småskolor. Undervisning på svenska hade på många håll börjat
införas successivt, t.ex. i Korpilombolo redan 1860 ("även undervisning på
svenska").

Lärarutbildning för finnbygden

I november 1873 utarbetades av folkskoleinspektören Zacharias Grape ett förslag
till förbättring av skolväsendet i finnbygden. Grape hävdade att
folkundervisningen i den finsktalande bygden på grund av invånarnas främmande
nationalitet, deras obemedlade villkor och spridning på en vidsträckt yta
medförde större kostnader än på andra håll i Sverige. Han anhöll om statsanslag
bl.a. till högre stipendiebelopp åt finsktalande seminarieelever, lönetillägg åt
lärare i bygden och statsbidrag till inrättandet av nya folkskolor och särskilt
småskolor. I detta fanns också ett förslag om upprättande av ett
småskoleseminarium för de "finska församlingarna".
Grapes förslag upptogs i proposition vid 1874 års riksdag. Statsutskottet
tillstyrkte förslaget om en särskild lärarutbildning för finnbygden men ville
förlägga denna till Härnösand, inte Haparanda, som hade föreslagits. Trots
motsättningar i lokaliseringsfrågan beslöt riksdagen om ett särskilt
"finnbygdsanslag" och om upprättandet av ett småskollärarseminarium i Haparanda.
Undervisningsspråket var i seminariet liksom i folkskolorna från början
finska. Detta var nödvändigt, eftersom eleverna var enbart finskspråkiga.
Svenska lästes bara som läroämne, men ansågs som det viktigaste ämnet.
Seminariets lärokurs utökades 1877 till två år och 1884 till tre. I samband med
införandet av den treåriga lärokursen skedde också en förändring i undervis-
ningsspråket, så att undervisningen i tredje klassen skedde helt på svenska.
Sedan skedde en successiv förändring i riktning mot försvenskning. Läsåret
1882-83 hade undervisningen i seminariets övningsskola (folkskola) för första
gången uteslutande skett på svenska.
År 1891 fastställdes i en kyrkokungörelse inför höstterminsstarten som villkor
för inträde vid seminariet att den sökande ägde "sådan insikt i svenska språket
att han (kunde) följa med undervisningen, som meddelas uteslutande på sagda
språk". Svenskan hade från att ha varit undervisningsämne övergått till att vara
undervisningsspråk medan finskan nu blev läroämne. År 1899 uteslöts kunskaper i
finska från inträdesfordringarna.

Den helsvenska folkskolan

Före 1880-talet hade endast kyrkbyarna i Tornedalen skolor med sex klasser.
Utrustningen i skolorna var dessutom bristfällig. Före tillkomsten av seminariet
i Haparanda var lärarna ofta inkompetenta. Deras kunskaper i svenska var
bristfälliga och de hade heller i regel ingen formell utbildning i finska.
Av kostnadsskäl ansåg sig många socknar inte kapabla att inrätta skolor i den
takt som man själva önskade och statsmakterna hade hoppats på. På grund av denna
hållning beslöt regeringen att fyra fasta skolor skulle inrättas på statens
bekostnad, nämligen i Lappträsk, Nikkala, Teurajärvi och Turtola/Svanstein.
Staten skulle svara för lärarnas avlöning och lämna kommunerna hyresbidrag för
skollokaler. I ett par fall, Lappträsk och Teurajärvi, bekostade staten även
skolhus och lärarbostäder. Villkoret för statsbidraget var att uteslutande
svenska skulle användas som undervisningsspråk. Allt fler kommuner ansökte nu om
statsskolor. Dessas antal uppgick år 1919 till 91 stycken.

Attityder i språkfrågan under 1800-talet

Tornedalingarnas inställning till svenska språket karaktäriserades av
landshövdingen i Norrbotten 1847 på följande sätt: "finska allmogen inser även
fördelarna med att förstå svenska språket, och önskar därför själv lära, men i
synnerhet bibringa sina barn kännedom av detsamma, för vilket ändamål den ofta
bekostar deras underhåll i svenska socknar". Eftersom liknande uttalanden har
påträffats i mängd anses detta citat återspegla en verklig folkmening.
Landshövdingen P. H. Widmark uttalade sig 1860 för nyttan av att befolkningen
fick undervisning "...utom i finska, även i svensk språkkunskap, så att i en
framtid detta senare språk kunde bliva, om ej allmänt rådande, åtminstone känt
bland flertalet av den finska folkstammen...". Widmark anses vidare ha varit den
första som uttalat sig om den politiska vikten av ökad spridning av svenska
språket i denna finskspråkiga gränsprovins. Språkförhållandena, dvs. Tornedalens
språkliga isolering från det övriga Sverige, kunde te sig farlig ur politisk
synpunkt. Tvåspråkighet framstod för Widmark som ett önskvärt politiskt mål.
I riksdagsdebatten 1874 om inrättandet av ett seminarium för finnbygden talade
bl.a. S. A. Hedin och statsrådet Gunnar Wennerberg för en lokalisering till
Haparanda, lantmannapartisterna Emil Key och greve A. R. Posse mot. De senare
befarade att inrättandet av ett finskt småskollärarseminarium i gränsstaden
skulle befordra inflyttningar av "finsk nationalitet" i landet.
Under slutet av 1880-talet uttryckte bl.a. landshövdingen i Norrbottens län
oro för att seminariet i Haparanda inte föreföll att fylla sin funktion att ge
de finsktalande eleverna tillräckligt goda kunskaper i svenska och föreslog att
det skulle flyttas till en helt svenskspråkig ort. Rädsla för den "finska
språkexpansionen" låg bakom förslaget. Förslaget kritiserades hårt av
folkskoleinspektören Grape, mannen bakom förslaget om ett särskilt seminarium
för finnbygden, och av domkapitlet, i princip med motiveringar som liknade dem
som låg bakom landshövdingens förslag. Man borde undvika att framkalla motstånd
mot myndigheternas strävanden i bygden, eftersom seminariets uppgift var att
fungera som ett värn mot fennomanin.
I samband med grundandet av folkhögskolan i Matarengi (Övertorneå) 1899 angavs
av riksdagsmannen Georg Kronlund och andra folkhögskolans uppgift vara att
fungera som "ett bålverk för svensk odling och kultur vid vår östra gräns":
"Med hänsyn till den fennomanska propagandan innebär tillvaron av en isolerad
finsktalande befolkning inom landets gränser en viss fara för Sverige i
förhållande till dess granne i öster."
Också den dåvarande monarken, Oscar II, uttryckte sig i sin dagbok på likartat
sätt:
"Det gällde nämligen att på allt sätt motarbeta den av fennomanerna på andra
sidan gränsen alltför länge ohejdat bedrivna utbredningen av finskt tungomål
även i Norrbottens län. I förra tiden hade en liberalt patriarkalisk
regeringspolitik, en sådan som i vårt goda Sverige oftast rått, något
lättsinnigt underskattat vådorna av en dylik språkinriktning. Jag blundade
ingalunda för dem, och åtskilliga åtgärder som seminariums försvenskning, nya
svenska folkskolor i Tornedalen, vägar, svensk volontärskola för finsktalande
m.m. vittnar därom."
Försvarspolitiska argument, men uppenbarligen även nationalistiska, hade av
allt att döma stor betydelse vid utformningen av språk- och utbildningspolitiken
i Tornedalen vid 1800-talets slut. I 1870-talets femårsberättelser kunde
länsmyndigheterna meddela att kunnigheten i svenska blivit allt vanligare i de
"finska" kustlandssocknarna. Landshövding Husberg rapporterade 1897 att
relationerna mellan finskan och svenskan hade förändrats till svenskans förmån.

1919 års finnbygdsutredning

Bakgrunden till den s.k. finnbygdsutredningen var en motion väckt i andra
kammaren vid 1917 års riksdag om en fullständig utredning rörande
folkskoleväsendet i Norrbottens län. Trots att skolväsendet i finnbygden
fortfarande ansågs inta en gynnad ställning resursmässigt genom det speciella
anslaget på 225 000 kr till "befrämjande av folkundervisningen ibland de i
rikets nordligaste trakter bosatta finnar" behövdes enligt motionären
ytterligare åtgärder för att fullborda systemet med fasta skolor och ett
tillräckligt antal arbetsstugor, vilka enligt motionären spelade en stor roll
när det gällde att ge de finskspråkiga barnen goda kunskaper i svenska.
I riksdagens skrivelse till Kungl. Maj:t betonades att utredningen framför
allt borde gå ut på att utröna vilka orter som ännu saknade ordnat skolväsende
och i vilken utsträckning det var möjligt att ersätta de på många håll
förekommande mindre folkskolorna med fullt utbyggda folkskolor. Lärarnas
utbildning borde också förbättras framförallt vad gäller förmågan att undervisa
i och på riksspråket och behovet av ny undervisningsmateriel och nya pedagogiska
metoder borde undersökas.
Dock betonades i riksdagsskrivelsen att en mera energiskt driven undervisning
i svenska språket icke bör åsyfta att undertrycka eller utrota finskan, utan i
stället att befolkningen i denna gränstrakt må sättas i tillfälle att lära sig
tala två språk.
Den tillsatta utredningskommittén leddes av biskop Olof Bergqvist. De övriga
ledamöterna blev prostinnan Amanda Nyman, Haparanda, folkskolinspektören N.J.F.
Almqvist, Skellefteå, agronomen W.L. Wanhainen, Luleå (bördig från Pajala) och
folkskolläraren E.U. Eriksson i Karungi.
Utredningen gjorde en ganska omfattande bakgrundsbeskrivning av allmänna
förhållanden som befolkningens utbredning och härstamning, näringsliv,
kulturförhållanden och religion, men ägnade i enlighet med sitt syfte det
väsentligaste utrymmet åt en genomgång av skolföhållandena inklusive de
materiella förutsättningarna för skolväsendet distrikt för distrikt.
Nästan hälften av de drygt 400 sidorna ägnades åt själva förslaget. De
skolämnen som behandlades i utredningen var modersmålet
(= svenskundervisningen), hembygdskunskapen och kristendomsundervisningen. För
att utröna den lokala uppfattningen till den helsvenska undervisningen anordnade
de sakkunniga möten i de olika kyrkbyarna. Mötena dominerades enligt dåvarande
rektorn vid Haparandaseminariet, Hugo Tenerz, av präster, lärare och andra som
kunde svenska och de övriga invånarnas, den s.k. allmogens, uppfattning kom
sällan till tals. Opinionen på dessa möten var i mycket hög grad till förmån för
svenskan. Undervisning i finska var man antingen rent fientlig till eller också
ansåg man den onödig, eftersom folket redan kunde finska. På några av mötena,
nämligen i Junosuando, Karesuando, Korpilombolo, Matarengi (Övertorneå) och
Tärendö framställdes önskemål "om, att jämsides med den svenska undervisningen
även måtte förekomma någon undervisning i det finska språket".
Enkäter om inställningen till finskan genomfördes bland skolrådsordförandena,
som nästan utan undantag var präster. Bara tre av dessa var för undervisning i
finska eller för användning av finska som hjälpspråk. Kyrkoherde P. O. Pettersån
i Korpilombolo framhöll att
"En var vill helst inhämta kristendomen på sitt modersmål. ... Att låta
försvenskningsarbetet gå därhän, att folket ej får inhämta kristendomen på
sitt modersmål är en ytterst ömtålig sak, såsom tidigare norrmännens
nationaliseringssträvanden bland lapparna och nu senast tyskarnas bland
polackerna nogsamt utvisa. Allt, som ger sken av förtryck i detta avseende
synes böra undvikas; annars kan det inträffa, att en europeisk opinion vill ha
ett ord med i laget, såsom år 1901, då det i hela Europa blev ett skri, att
polska barn "avaient été violemment frappés par leurs instituteurs allemands
pour avoir refusé de réciter leur catéchisme en allemand"[1]. Den allmänna
tanken, som då uttalades av en moder, torde nog delas av de fleste: "Je veux
bien que les petits apprennent l''''allemand pour être savants, mais je veux
qu''''ils sachent le catéchisme en polonais, pour pouvoir prier avec nous"[2].
Med lämplig förändring kunna dessa ord lämpas på förhållandena i finnbygden."
Landsfiskal J. Waara-Grape, skolstyrelseordförande i Karesuando, argumenterade
för viss finskundervisning på följande sätt:
"En svensk undersåte vid finska gränsen är i praktiska livet ofta tvungen att
använda finska skriftspråket ... Föräldrarna önska i allmänhet att få lära sig
det [= svenska]. De vilja dock tillika, att barnen även kunna läsa och skriva
finska."
Pettersån ville alltså att kristendomsundervisningen skulle ske på finska,
landsfiskal Waara ville ha undervisning i det finska skriftspråket en timme i
veckan i folkskolans högsta klass och därutöver uttalade sig prosten Georg
Bergfors i Vittangi för att finska skulle kunna användas "i någon grad" som
hjälpspråk i småskolan. De åtta övriga skolrådsordförandena svarade kategoriskt
''''nej'''' på den aktuella frågan vars formulering löd: "Anser Ni det lämpligt, att
undervisning meddelas även på det finska språket?".
Liknande enkäter genomfördes bland lärarna. Dessa innefattade också den
faktiska användningen av finska i undervisningen som hjälpspråk, inte enbart
attityder. En tredjedel av lärarna svarade "ja" på den ovan citerade frågan, en
enda av dessa ansåg att finska borde införas som undervisningsämne. I Karl
Gustaf, Hietaniemi, Övertorneå, Korpilombolo och Junosuando fanns inte en enda
lärare som förordade någon som helst använding av finska. Typiska anmärkningar
till nej-svaren är enligt finnbygdsutredningen följande:
* Ingen av barnens föräldrar önska, att barnen skola lära sig finska.
* Varför lära barnen finska, då de redan kan detta språk?
* Det bleve ett nytt språk, högfinskan, ty tornedalsfinskan är blott en
dialekt.
* Vi senare tiders lärarinnor äro ej kompetenta att undervisa i finska.
* Barnen skulle då icke anstränga sig, icke tänka, och skulle därför icke
lära sig svenska.
Finska som hjälpspråk användes av omkring 38% av lärarna, enligt lärarenkäten.
En av utredningens slutsatser blev att det fanns skäl för staten "till
fortsatta uppoffringar", dvs. fortsatta höga anslag till utbyggnaden av
folkskoleväsendet i finnbygden. Ett huvudskäl var den finsknationella agitation
som man menade hade förekommit i gränsbygden från finsk sida:
... den uppmärksamhet som utifrån är riktad på denna del av det nordligaste
Sverige. Detta främmande intresse har också, såsom förut i korthet erinrats
om, tagit sig uttryck i en agitation med uppenbart syfte att på allt sätt
motverka svenskundervisningen inom de finsktalande delarna av Norrbotten.
Man hänvisade också till att folket självt ville lära sig svenska. Mo-
dersmålsundervisningen (= svenskundervisningen) som sådan ansågs dock
tillfredsställande och inte i behov av utökat timantal efter det att
1919 års undervisningsplan för hela riket trätt i kraft. Ny undervisnings-
materiel skulle däremot utarbetas speciellt för finnbygdens skolor. Vidare borde
den svenskspråkiga kristendomsundervisningen få ökat timantal, från två till tre
veckotimmar, detta motiverat bl.a. med befolkningens starka religiösa intresse,
och lärarutbildningen i hembygdskunskap borde enligt utredningen förbättras.
Sammanfattningsvis konstaterade utredningen att den fyra decennier tidigare
inledda undervisningen på svenska borde fortsätta som tidigare och att
undervisning i finska var obehövlig.
Utredningsledamoten Wanhainen reserverade sig mot utredningsmajoriteten i en
lång inlaga. Han argumenterade för att skolarbetet borde gå ut på verklig
tvåspråkighet. Han polemiserade vidare mot de enligt honom motstridiga
argumenten i utredningen mot införande av finska, nämligen å ena sidan att
befolkningen redan kunde tillräckligt bra finska, å den andra att torne-
dalsfinskan bara var en dialekt och att högfinskan vore ett nytt språk för
tornedalingarna. Med motsvarande argumentering, menade Wanhainen, kunde man
lägga ned modersmålsundervisningen i alla rikets skolor.

1928 års språkpetition

I februari 1928 inlämnade åtta lärare i Tornedalen en skrivelse till skol-
överstyrelsen, i vilken de föreslog att finskan borde tas upp både som
undervisningsspråk och undervisningsämne. Deras motivering var dels den allmänna
nytta man hade av insikter i sitt modersmål, dels att kunskaper i finska också
svarade mot "det politiska livets krav". De krävde också finskkunnighet av de
lärare, överlärare och skolinspektörer som verkade i finnbygden.
Språkpetitionen, som lärarnas skrivelse kallats, åstadkom starkt känsloladdade
reaktioner inte minst hos många inom skolvärlden. Möjligen under påverkan av
lärarpetitionen föreslog dåvarande ecklesiastikministern 1932 att finska skulle
införas som frivilligt ämne inom ramen för den lagstadgade undervisningen.
Frågan föll på grund av motstånd främst från ordföranden i första kammarens
statsutskott, Lulebiskopen Olof Bergqvist, som också varit finnbygdsutredningens
ordförande. Han representerade samma synsätt som kung Oscar II gett uttryck åt
vid sekelskiftet, då Tornedalens folkhögskola grundades: språkfrågan var i
grunden en försvars- och säkerhetspolitisk fråga.
Tre år senare återkom dock förslaget om frivillig finska i en proposition till
riksdagen, denna gång från ecklesiastikministern Arthur Engberg. Han ansåg att
det var en "riktig grundsats, att bland en tvåspråkig befolkning skolans
undervisning så ordnas, att var och en får möjlighet att lära sig läsa och
skriva sitt modersmål". Det kunde enligt förslaget ske i fortsättningsskolan.
Engbergs förslag vann riksdagens gillande, men blev inte någon framgång i
praktiken. En bidragande orsak till misslyckandet var det faktum att
fortsättningsskolan relativt snart försvann genom förlängningen av skolplikten
från sex till sju år.

Frivillig gymnasiefinska

Apologistskolan i Haparanda utvecklades till ett allmänt läroverk, där man 1909
för första gången kunde avlägga realexamen. Skolan blev 1935 ett s.k. högre
allmänt läroverk, efter Luleå det andra i Norrbottens län. Rekryteringsområde
blev hela norra och östra Norrbotten från Haparanda och Kalix i söder till
Gällivare, Kiruna och Karesuando i norr. Finska fanns i Haparandagymnasiets
läroplan redan från första läsåret. Av tillvalsämnena kunde nämligen ett modernt
språk bytas ut mot finska.
Dåvarande rektorn tog sedan initiativ till ett utökande av valmöjligheterna,
så att finska från 1938 kunde väljas som tilläggsämne. Det dröjde dock till 1944
innan undervisningen i finska kom igång och den upphörde redan efter ett par år.
Den togs upp igen i mitten av 1950-talet, då man fick möjligheten att läsa
finska som extra, frivilligt tillvalsämne. Denna undervisning pågick sedan i
stort sett tills 1970-talets skolreformer och åtgärder inom
invandrarundervisningen också började tillämpas i Tornedalen. Tidvis lästes
frivillig finska av omkring 100 elever per år i gymnasiets två högsta ringar,
vilket i mitten och slutet av 1950-talet motsvarade omkring en tredjedel av de
finskkunniga eleverna på gymnasiet.
Ett förslag av dåvarande rektorn vid Haparandagymnasiet 1961 att införa finska
som obligatoriskt tillvalsämne i paritet med exempelvis ryska och spanska
strandade på motstånd från en majoritet inom lärarkollegiet. Skolöverstyrelsen
(SÖ) följde kollegiemajoritetens uppfattning, att även Haparandaeleverna skulle
få avlägga en vanlig svensk studentexamen: en examen med finska som tillvalsämne
skulle enligt denna inte vara konkurrenskraftig på den svenska arbetsmarknaden.

Förbudet att tala finska i skolan

Förbud mot användning av minoritetsspråk i skolundervisning och även på rasterna
i skolan har förekommit på många håll i världen. Sådana förbud har rapporterats
bl.a. från Wales och Skottland, från Nya Zeeland och Cooköarna i Stilla havet
och i Norden från Finland (mot samiska) och Norge (mot finska). I Tornedalen har
förbudet tillämpats på olika håll sedan början av 1900-talet. Det förefaller som
om det tillämpats mera strikt i skolorna i de mindre byarna än på de större
orterna. Mest konsekvent tillämpades förbudet nog på arbetsstugorna. Av allt att
döma hade förbudet mot finska på rasterna ursprungligen utfärdats av de lokala
skolmyndigheterna, inte av SÖ.
Efter ett påpekande 1957 från tvåspråkighetsforskaren Nils Erik Hansegård till
SÖ om existensen av ett sådant förbud upphävdes det. Ett förnyat påpekande om
att förbudet var upphävt gjordes av SÖ 1965. Samma år som förbudet mot finska
upphävdes fastställdes nya bestämmelser för Tornedalens bibliotek i Övertorneå.
Ändringen innebar att biblioteket fick rätt att anskaffa finskspråkig
litteratur, vilket dittills inte varit möjligt. Av och till har diskussioner
förts om möjligheterna att i anslutning till Tornedalens folkhögskola och
Nordkalottbiblioteket i Övertorneå inrätta ett kultur- och forskningscentrum för
forskning- och utvecklingsarbete avseende tornedalsfinskan och den
tornedalsfinska kulturen.
I 1962 års läroplan infördes, för grundskolans högstadium, finska som
tillvalsämne på orter där finska talades. Detta fick dock inte någon större
betydelse och det var bara på ett fåtal orter möjligheterna över huvud taget
utnyttjades.

Hemspråksreformen

Försöksverksamhet med hemspråksundervisning i finska hade pågått bl.a. i
Norrbotten sedan 1970. Möjligheten tillkom i samband med genomförandet av Lgr 69
(1969 års läroplan för grundskolan). Redan första året deltog i Tornedalen ca
400 elever i hemspråksundervisningen. Efter tre år var deltagarantalet uppe i
800 elever, varefter antalet stagnerade så att det ännu efter sju år var ungefär
800 elever, vilket inte motsvarade en förväntad utveckling. Läromedlen hämtades
till en början från Finland och undervisningsspråket i hemspråksundervisningen
var standardfinska.
Tornedalska elever uppfattade, som känt, ofta distansen mellan den egna
tornedalsfinskan och standardfinskan som alltför stor och många elever "hoppade
av". Vid vissa skolor uppgick avhoppen till 90% av det antal deltagare man haft
vid terminsstarten. Av denna anledning introducerade länsskolnämnden en "ny-
gammal" pedagogik, principen att man skulle gå från "det kända",
tornedalsfinskan, till "det okända", standardfinskan, dvs. finskundervisningen
skulle ha tornedalsfinskan som utgångspunkt och denna skulle få stort utrymme i
undervisningen innan man övergick till undervisning i standardfinska. Den nya
pedagogiken som introducerades torde ha bidragit till att antalet deltagare åter
började stiga omkring 1980.
Sedan försöksverksamheten pågått i några år permanentades möjligheten i och
med hemspråksreformen, som tillkom genom ett riksdagsbeslut 1976 och trädde i
kraft läsåret 1977/78.

3.4 Finskan vid universiteten

Undervisningen på universitetsnivå i finska började för hundra år sedan, 1894,
då Karl Bernhard Wiklund (1868-1934) fick en tjänst som lärare i finska och
lapska vid Uppsala universitet. Wiklund blev 1905 den förste professorn i landet
i finsk-ugrisk språkforskning. Han efterträddes 1933 av sin elev Björn Collin-
der. Professuren gjordes redan på Wiklunds tid om till en professur i
finsk-ugriska språk, särskilt lapska och finska. Den komparativa inriktningen på
professuren accentuerades ytterligare vid det senaste professorsskiftet 1982, då
professuren fick den mera allmänna benämningen professur i finsk-ugriska språk
utan annan precisering.
Vid Stockholm universitet (till 1960 Stockholms högskola) började
undervisningen i finska 1930, då en finsk lektor, Volmar Bergh, anställdes.
Bergh ägnade sig under sitt tioåriga innehav av lektoratet även åt praktiskt
arbete inom det finska föreningslivet i Stockholm men även åt forskning om
Stockholms finska förening och om skogsfinnarna. Den förste innehavaren av den
professur i finska språket och kulturen, som inrättades 1965, blev Osmo Hormia.
Hormia var mycket aktiv i det finska förenings- och kulturlivet i Sverige och
medverkade i flera statliga utredningar på invandrarområdet. I mitten av
1980-talet ändrades Stockholmsprofessurens benämning till enbart finska.
Förutom Stockholm har även Umeå universitet sedan 1973 en professur i finska.
Vid Lunds universitet igångsattes undervisningen i finsk-ugriska språk 1947 av
den estniske forskaren Julius Mägiste, som varit professor i östersjöfinska
språk i Tartu. Året därpå fick universitetet en utländsk lektorstjänst i finska.
Sedan 1977, då institutionen blev självständig, benämns den Finsk-ugriska
institutionen. I Stockholm och Uppsala finns sedan mitten av 1970-talet två
utbildningslinjer, finska som främmande språk och finska som modersmål.
Institutionen i Stockholm har medverkat i utformningen av den högre
tolkutbildningen i finska i landet ända sedan starten 1973 och har sedan dess
också anordnat kurser i tolkning liksom periodvis även i översättning.
Sedan slutet av 1970-talet ges undervisning i finska även vid Göteborgs
universitet. I anslutning till lärarutbildningen ges undervisning i finska även
vid Högskolan i Luleå, som har en särskild tornedalsfinsk profilering. Även vid
Högskolan i Örebro har undervisning i finska givits under några år på 1970- och
1980-talen.
Antalet universitetsstuderande i finska steg drastiskt från mitten av
1970-talet till början av 1980-talet för att sedan stabiliseras på en relativt
hög nivå. Delvis berodde detta på en stor studerandetillströmning från Finland.
Studerandeantalet minskade sedan för att de allra senaste åren åter öka något
åtminstone i Uppsala och Stockholm. En kategori som ökat sin andel bland de
studerande sedan mitten av 1970-talet är svenskar eller andra studerande utan
förkunskaper i finska.
Forskarutbildning i finska språket och litteraturen ges vid institutionerna i
Lund, Stockholm, Umeå och Uppsala. Undervisning på finska ges delvis inom ramen
för kurserna i finska, i synnerhet på linjen finska som modersmål. I slutet av
1970-talet och början av 1980-talet förekom undervisning på finska bl.a. i ämnen
som företagsekonomi och nationalekonomi vid universiteten i Umeå och Uppsala.
Under de första århundradena av universitetens historia i Sverige skedde
universitetsundervisningen på latin och alla avhandlingar skrevs på latin. År
1738 bröts latinväldet vad gäller avhandlingar, då Celsiuslärjungen och
tornedalingen Anders Hellant skrev sin avhandling om laxfisket i Torne älv
parallellt på svenska och latin. Finska har hittills i de svenska universitetens
historia däremot inte accepterats som avhandlingsspråk.

3.5 Finskspråkighetens utbredning i Sverige

Finskans och svenskans geografiska spridning inom det gemensamma Sverige-Finland
som existerade under åtskilliga hundra år fram till freden i Fredrikshamn 1809
kan med viss förenkling karaktäriseras med formuleringen svenska i centrum,
finska i periferin. Detta syftar på det förhållandet, att svenska dels var
förvaltningsspråket, gemensamt för rikets centrum kring axeln Åbo-Stockholm, där
Stockholm alltsedan Gustav Vasas tid fått en allt starkare ställning, dels det
allmännast förekommande språket i områdena närmast dessa centralorter, medan
finska förekom i rikets periferier, i östra Finland, i de norra och i viss mån i
de västra delarna av riket. Totalt sett hade svenskan större spridning bland
inbyggarna i den svenska, finskan i den finska rikshälften. De finskspråkigas
andel av den totala folkmängden i riket var omkring en fjärdedel.
Finskspråkigheten har dock periodvis varit relativt utbredd i det centrala
Sverige. Även om en stor del av dem som flyttade till Stockholm från den finska
rikshälften var svenskspråkiga, bördiga från Österbotten och kusttrakterna
närmast Sverige, har en betydande del av Stockholms befolkning ända sedan
medeltiden utgjorts av finsktalande. I finska församlingens första medlemsför-
teckningar förekommer exempelvis vindragare, timmermän och åkare som betydande
grupper. Av Stockholms cirka 60 000 invånare kring år 1700 utgjordes omkring
3 000 personer eller omkring 4 procent av finnar. På 1500-talet kom folk från
Finland till Uppland och Mälardalen inte minst för att ta arbeten inom
jordbruket. Gustav Vasa och hans söner bedrev dessutom en medveten rekrytering
av arbetskraft från den finska rikshälften till olika slags arbetsuppgifter inom
bergsbruket i Falun, Sala och andra gruvor i Bergslagen.
Tillnamnet Finne för personer med finsk bakgrund blev mycket vanligt, liksom
ortnamn med förleden Finn-. I räkenskapshandlingar från Sala gruva förekommer
namn som Honkanen, Hämäläinen, Kyröläinen, Liitinen, Lumiainen och Kämppäinen.
Finnarnas stora betydelse i den svenska gruvnäringen under 1600-talet framgår
också att en samling författningar rörande gruvorna, de s.k.
bergsverksartiklarna, översattes till finska.
En annan yrkesgrupp som rekryterades i Finland var båts- och timmermännen,
såväl svensk- som finskspråkiga, som var en viktig faktor vid den svenska
örlogsflottans reorganisering och flyttning på 1680-talet till Karlskrona i
Blekinge, som några decennier tidigare erövrats från danskarna. De från
kusttrakterna ända från Karelen och Österbotten flyttade finnarna, av vilka
många överhuvudtaget inte förstod svenska, kom att vid denna tid utgöra omkring
10 procent av Blekinges befolkning.
Den mest kända finskspråkiga befolkningen inom det område som utgör dagens
Sverige är förutom tornedalingarna skogsfinnarna, eller svedjefinnarna, som de
ibland kallas på grund av de nya metoder för svedjebruk som de introducerade.
Till stor del härstammade de från Savolax och delar av mellersta Finland,
särskilt storsocknen Rautalampi. Inflyttningen uppmuntrades tidvis av den
svenska kronan, inte minst av den yngste av Gustav Vasas söner, hertig Karl
(Karl IX). Intensivast var inflyttningen under perioden 1570-1680. Den tycks ha
börjat i Södermanland i hertig Karls furstendöme och i Karlskogatrakten, men in-
flyttning skedde tidigt också till Västergötland och Närke och spred sig till
Östergötland, Västmanland, Gästrikland, Hälsingland, Dalarna och nya områden i
Värmland, vidare också till Norge. Delar av mellersta Norrland koloniserades av
finnar framförallt under 1600-talet.
Finnkolonisationen har lämnat spår efter sig i ortnamnsskicket på många håll i
Norrland och i Värmland med angränsande finnskogar finns tusentals finskbaserade
eller rent finska ortnamn. Dessa finns redovisade i forskning som utförts av
bl.a. den tornedalske ortnamnsforskaren Gunnar Pellijeff och av den från Estland
under kriget inflyttade professorn Julius Mägiste, vilka var verksamma i Uppsala
respektive Lund. Noppikoski i Orsa finnmark är exempel på ett ännu levande,
helfinskt ortnamn, andra namn har blivit försvenskade eller förändrade på olika
sätt, t.ex. Haukkamäki (Hökbacken) > Håkkamägg. Ofta syftar ortnamnen på
terrängformationer och inte sällan på sådana som haft med svedjebruket att göra.
I litteraturen förekommer skiftande uppgifter om det totala antalet
skogsfinnar. Enligt vissa beräkningar var antalet finnar i Värmland mot slutet
av 1600-talet maximalt 5 000-6 000. Enligt befolkningsstatistik från 1860 var
antalet finnar i hela Sverige 15 271 varav 13 759 i Norrbotten och resterande 1
512 i Kopparbergs och Värmlands län. Motsvarande siffror vid 1930 års fol-
kräkning var för hela Sverige 33 929, för Norrbotten 32 736 och i resten av
Sverige 1 193. Enligt Richard Broberg, forskare i Uppsala och själv ättling till
värmlandsfinnar, fanns det i slutet av 1940-talet något tiotal finnar i Värmland
som använde finska till vardags.
Enligt den nämnda folk- och bostadsräkningen från 1930, som är den senaste och
hittills enda större folkräkningen i Sverige, där man försökt inhämta uppgifter
om hur många talare med ett annat språk än svenska som finns i landet, fanns i
hela Norrbottens län cirka 30 000 personer som bara eller övervägande talade
finska, ytterligare omkring 10 000 som behärskade språket i större eller mindre
utsträckning (varav åtskilliga samer) och cirka 4 000 personer i Tornedalen som
enbart talade svenska. Tärendö, Junosuando, Pajala och Korpilombolo, som utgör
nuvarande Pajala kommun, svarade för de högsta relativa talen (90%-95% med
finska som huvudspråk), Gällivare, Jukkasjärvi (Kirunaområdet) samt Pajala för
det absolut räknat största antalet finsktalande. Även i dag torde Pajala kommun
utgöra finskspråkighetens kärnområde i Tornedalen.
Jämfört med situationen omkring 1809 har dock genom inflyttningen från Finland
och delvis även genom utflyttning från Tornedalen finskspråkighetens geografiska
utbredning i Sverige radikalt förändrats. Det största antalet finskspråkiga i
landet finns i dag i de centrala delarna av landet och storstadsområdena.

**Fotnot**
[1] har blivit hårdhänt agade av sina tyska
lärare för att de har vägrat att läsa katekesen
på tyska

[2] Jag vill gärna att barnen lär sig tyska för
bildningens skull men jag vill att de lär sig
katekesen på polska, så att de kan be tillsammans
med oss.
KARTBILD
(ur artikel Finnar av De Geer & Wande, s. 97 i Svanberg & Runblom (red.), Det
mångkulturella Sverige, Stockholm 1989)

4 Nuläge

4.1 Anordningar inom utbildningsväsendet

Det finska språket stöds inom utbildningsväsendet dels genom de bestämmelser som
finns för t.ex. hemspråksundervisning, dels genom riktade insatser.
Sedan slutet på 1960-talet finns också ett permanent organ, det Finsk-svenska
utbildningsrådet, för samarbete mellan Finland och Sverige med syfte att
förbättra undervisningen av finsktalande barn och ungdomar i Sverige. Rådet
består av en finsk respektive en svensk delegation, numera under ledning av
respektive utbildningsminister. Inom rådets verksamhet har bl.a. ett omfattande
samarbete kring lärarutbildningsfrågor utvecklats.

4.1.1 Det offentliga skolväsendet

Finskspråkiga elever har, i enlighet med bestämmelserna i grundskoleförordningen
(1988:655), rätt till undervisning i sitt modersmål, så kallad
hemspråksundervisning. Endast i de fall det inte går att bilda grupper med
minst fem elever eller då det inte finns tillgång till lämplig lärare får
kommunen, enligt dessa regler, avstå från att anordna hemspråksundervisning. För
tornedalsfinska elever (liksom för samiska och zigenska) gäller att kommunen har
skyldighet att erbjuda undervisning även om inte grupper om fem elever kan
bildas.
Finskspråkiga elever, tillsammans med övriga nordiska elever, har rätt till
hemspråksundervisning under hela sin skoltid, både i grundskolan och
gymnasieskolan. De undantas därmed från den nya regeln för hesmpråks-
undervisningen som börjar gälla läsåret 1994/95 och som innebär att en elevs
rätt till sådan undervisning begränsas till sju år.
Hemspråksundervisningen omfattar både undervisning i och studiehandledning på
hemspråket. Denna undervisning skall ges eleven i den utsträckning som fordras
för att täcka elevens behov.
Hemspråksklasser kan anordnas på låg- och mellanstadiet enligt förordningen
(SKOLFS 1991:12) om timplaner för hemspråksklasser och sammansatta klasser på
grundskolans låg- och mellanstadier m.m. Större delen av sådana klasser är för
finskspråkiga elever. Syftet är att dessa elever skall kunna övergå till helt
svenskspråkig utbildning på högstadiet. Läsåret 1990/91 deltog över 4 000
finsktalande elever i sådana klasser.
Sedan år 1986 bedrivs en pedagogisk utvecklingsverksamhet för finskspråkiga
elever (PUFF) med särskilt stöd från staten. För närvarande deltar 17 kommuner i
utvecklingsverksamheten. I de flesta fall ingår också tvåspråkig undervisning på
högstadiet som försöksverksamhet. Verksamheten utvärderas vetenskapligt. Av
delrapporter framgår att man åtminstone i vissa fall kan uppvisa mycket goda
resultat vad avser t.ex. kunskaper i svenska och engelska och vad gäller
fortsatta studier. Genom beslut av regeringen hösten 1993 kan numera också
fristående skolor erhålla stöd för deltagande i utvecklingsverksamheten.
Stockholms kommun har tillstånd att bedriva gymnasieutbildning på finska. Den
har sedan starten haft relativt stora rekryteringsproblem. Läsåret 1993/94
deltog bara 9 elever.
Särskilt bidrag ges till Haparanda kommun för verksamheten i den s.k.
språkskolan - en försöksverksamhet med tvåspråkig undervisning i grundskolan i
samarbete med Torneå kommun. I detta försök utgör halva elevantalet
svenskspråkiga barn från Haparanda och den andra halvan av finskspråkiga barn
från Torneå.
Statens skolverk disponerar sedan länge också medel för språkliga insatser för
finskspråkiga elever i Norrbottens län. Medel utgick förra året till insatser i
Haparanda, Pajala och Övertorneå.
Sverigefinska riksförbundet får medel från Skolverket för anordnande av
sommarlägerverksamhet. Verksamheten har pågått sedan 1950-talet och lägerskolor
organiseras över hela landet. 1992 deltog 485 elever på grundskolenivå, något
fler pojkar än flickor, under ledning av 78 lärare och ledare.
Antalet finskspråkiga elever i grundskolan och gymnasieskolan har minskat
under senare år och uppgår nu till ca 25 000. Av dessa deltar på
grundskolenivå ca 56 procent i hemspråksundervisning (genomsnitt för alla språk
är 57 procent). Andelen som deltar i hemspråksundervisning på gymnasienivå är
lägre.

4.1.2 Sverigefinska skolor

Sedan möjligheterna att starta och driva fristående skolor ökat, genom bl.a.
förbättrade ekonomiska villkor, har den sverigefinska gruppen på flera orter i
landet tagit initiativ till att starta sverigefinska skolor. Det fanns läsåret
1993/94 fem sådana skolor. Sammanlagt går ca 500 elever för närvarande i dessa
skolor.
Det planeras nya skolor som kommer att starta till hösten 1994. I några fall
är det fråga om utbyggnad med högstadium av befintliga skolor. På följande orter
planeras sådan start (planerat elevantal inom parentes): Örebro (40),
Upplands-Väsby (73), Haninge (50-60), Uppsala, Borås, Tyresö och ytterligare två
skolor i Göteborg.

4.1.3 Folkbildning

Det finns tre folkhögskolor med finsk inriktning. Innevarande budgetår erhåller
dessa skolor 23,8 milj.kr i statsbidrag varav en del är av engångskaraktär
(arbetsmarknadsåtgärder). Därutöver bedrivs finskspråkig verksamhet vid
ytterligare några folkhögskolor. Uppgifter om antal deltagare i finskspråkiga
kurser saknas. Detsamma gäller finskspråkig verksamhet inom studieförbunden.

4.1.4 Universitet och högskolor

Undervisning i finska bedrivs vid fem universitet - Umeå, Uppsala, Stockholm,
Göteborg och Lund samt vid några högskolor i samband med lärarutbildning. Det
finns också fyra professurer inrättade i finska/finsk-ugriska språk. Av dessa är
två i finska, en i finsk-ugriska språk och en i samiska. De finsk/finsk-ugriska
institutionerna är relativt små och har under senare år haft minskande antal
studerande. Lärarutbildning med finska (eller annat hemspråk) finns som
varianter inom grundskollärarlinjen. Detsamma gäller utbildningarna till
fritidspedagog och förskollärare samt folkhögskollärare.

4.2 Kultur och medier

De finska kultursträvandena stöds dels genom det allmänna stödet till de olika
kulturformerna, dels genom vissa riktade insatser. Genom åtaganden inom
språkvårdsområdet och arkivvården har finska språket en särställning bland
minoritetsspråken. Betydande utveckling har skett sedan starten på 1960-talet
inom den avgiftsfinansierade radio- och TV-verksamheten.

4.2.1 Finsk teater

Sedan spelåret 1980/81 bedriver Riksteatern finskspråkig verksamhet.
Verksamheten omfattar gästspel från Finland, stöd till amatörteaterverksamhet
samt egen produktion under namnet Finska Riks. Finska Riks är numera en fast
ensamble vars turnéer är riksomfattande och de pjäser som framförs vänder sig i
första hand till barn och ungdom.

4.2.2 Biblioteksverksamhet

Sedan 1960-talet har bibliotekens utlåning av finska böcker och andra medier på
finska utvecklats. Under åren har statligt stöd utgått till inköp av finskt
bokbestånd i centrala depåer och, i vissa fall, länsbibliotek. Fem bibliotek i
landet har för närvarande bidrag för att förnya bokbeståndet genom inköp från
Finland. Några bibliotek har också särskilda anslag för att köpa in videofilmer
från Finland.
Talboks- och punktskriftsbiblioteket i Stockholm tillhandahåller material för
finskspråkiga synskadade. Versamheten startade i mitten av 1970-talet i och med
att ett särskilt statligt projektbidrag beviljades för inköp av talböcker från
Finland för att överföras till det svenska systemet med kassettinspelningar.

4.2.3 Kulturfonden för Sverige och Finland

Kulturfonden för Sverige och Finland har två avdelningar, en i Sverige och en i
Finland. Ledamöterna i fondens styrelse utses av regeringen i respektive land.
Fonden skapades 1960 och tillfördes medel i form av efterskänkta räntor på
Finlands krigsskuld till Sverige. Ytterligare medel har därefter tillförts
fonden och utdelningen per år är numera ca 1,5 milj. kr enbart i Sverige.
Fonden har beviljat medel bl.a. för utgivning av trilogin om Finnarnas
historia i Sverige. Två band har utkommit, del 2 under 1993, och den tredje
delen, som omfattar invandringen fr.o.m. andra världskriget, är under arbete.
En viktig uppgift för fonden har varit att stärka den finskspråkiga kulturen i
Sverige och hjälpa den att bli en ny förenande länk mellan länderna. Fonden har
gjort betydande insatser genom att erbjuda svenska tjänstemän och andra
intresserade svenskar kurser i finska, vanligen förlagda i Finland. Fondens
främsta syfte är att närma Finlands och Sveriges folk till varandra. Förutom
stöd till utgivning av böcker har stöd utgått till forskning samt olika språk-,
kultur-, teater- och musikprojekt. Seminarieverksamhet har varit ett bestående
inslag och kulturstipendier till enskilda har utdelats. Kulturfonden har också
beviljat medel för det finska föreningslivet i Sverige. Hanaholmens kulturcen-
trum utanför Helsingfors, som fonden har stora intressen i, åtnjuter stöd av
både den svenska och den finska staten. Kulturfonden erbjuder stipendier för
vistelse vid centret. Den svenska statens stöd till Hanaholmen är under
budgetåret 1994/95 718 000 kr.
Fondens möjlighet och vilja att stödja finsk verksamhet är naturligtvis starkt
beroende av kvaliteten hos de ansökningar som lämnas in. Fonden kan självfallet
också ta egna initiativ. Ett exempel är det numera permanentade
språkvårdsarbetet som ursprungligen startade på initiativ av fonden.

4.2.4 Arkivet för sverigefinnar och finlandssvenskar i Sverige

Statsbidrag utgår sedan budgetåret 1980/81 till verksamheten vid Ruot-
sinsuomalaisten Arkisto. Arkivet tillkom 1977 och har till uppgift att samla och
bevara historiskt material som är resultat av de finska och finlandssvenska
invandrarnas verksamhet. Till sådant material hör bl.a. föreningsprotokoll,
verksamhetsberättelser, korrespondens och tidningar. Genom att informera om
arkivet vill man väcka finska och finlandssvenska invandrares intresse att
bevara och studera det förgångna. På så sätt kan arkivet medverka till att den
egna identiteten stärks. Det kan också stimulera till kulturinsatser i
föreningslivet.
Efter budgetåret 1989/90, då statens direkta bidrag till arkivet var
149 000 kr, har verksamheten stöd genom Riksarkivets nämnd för enskilda arkiv.
Finska staten har också årligen lämnat bidrag till verksamheten.

4.2.5 Sverigefinska språknämnden

Sverigefinska språknämnden finansieras gemensamt av den svenska och finska
staten. Nämndens uppgift är att främja och utveckla det finska språket i
Sverige. Detta sker genom att ge ut en tidskrift, ordlistor, svara på frågor
m.m. Man har sålunda ansvar både för språkvården för den invandrade
finskspråkiga befolkningen och den ursprungliga inhemska minoriteten, bosatt
främst i Tornedalen. Det svenska anslaget föreslås i 1994 års budgetproposition
bli 743 000 kr, en ökning med ca 9 %. Anslaget har under flera år ökat i reala
termer.

4.2.6 Radio och television

I radio- och TV-verksamheten intar den finskpråkiga gruppen, med hänsyn till
såväl de historiska banden mellan Finland och Sverige som de finsktalandes
antal, en särställning bland de språkliga minoriteterna. Dess rätt till
programservice i de avgiftsfinansierade företagens sändningar har därför en
annan karaktär än övriga gruppers.

De avgiftsfinansierade (public service) bolagen

I avtalen med de tre programbolag, som finansieras med TV-avgifter, finns
bestämmelser om att de skall sända program på invandrar- och minoritetsspråk.
Sändningarna på finska i Sveriges Radio uppgick till 667 timmar år 1993 för de
rikstäckande programmen. Därtill kommer sändningar i Tornedalen på tornedals-
finska med ca 3 timmar i veckan samt regionalradiosändningar i de flesta
regionala radioprogram en timme om dagen.
År 1994 utgör rikssändningarna 646 timmar per år varav 26 timmar på
tornedalsfinska. Av dessa sändningar produceras 448 timmar i Stockholm och 172
timmar lokalt. Av de 25 lokala stationerna har 20 sändningar på finska med
sammanlagt 3 366 sändningstimmar. De lokala sändningstiderna ligger i allmänhet
inom perioden kl. 18 till 19 på vardagar.
Sveriges Television, Kanal 1, sänder nyheter; dokumentär- och aktua-
litetsprogram samt barnprogram på finska (sammanlagt f.n. 99 timmar per år) och
har en egen finskspråkig redaktion. Sveriges Utbildningsradio har även vissa
sändningar till finskspråkiga förskole- och skolbarn. Särskilt nyhetsprogrammen,
som är textade på svenska - med sändningstid på vardagar strax före första
Aktuelltsändningen - har många tittare, 5 procent av hela befolkningen under
vintertid och 2½ procent under den ljusa årstiden. En stor del av tittarna är
således svenskar. Programtiden har under 1994 ökats från 5 till 7 minuter per
sändning och sommarsändningarna har tillkommit.

Privat TV, närradio och privat lokalradio

Vissa sändningar på finska finns i närradion.

Utbyte av TV-sändningar

Sedan 1986 bidrar den svenska staten till utsändning av en finländsk TV-kanal
via en marksändare i Stockholm och kabeldistribution till 24 orter i landet.
Anslaget föreslås för kommande budgetår bli 27,8 miljoner kronor.

4.2.7 Tidningar och tidskrifter

Stöd till dagstidningar på finska kan lämnas dels enligt en specialregel som
säger att tidningar som inte i huvudsak är skrivna på svenska och som vänder sig
till språkliga minoriteter i Sverige kan få stöd. Ruotsin Suomalainen
(endagarstidning) får 1,54 milj. kr per år. Dels kan också begränsat driftsstöd
lämnas till dagstidning i Tornedalen om den har ett redaktionellt innehåll som
till minst 25 % är skrivet på finska. Stöd går i dag enligt denna regel till
Haparandabladet (Haaparannanlehti).
Stöd till kulturtidskrifter på finska kan ges på samma villkor som till andra
tidskrifter som ges ut i Sverige. Tidskriften Met som ges ut på tornedalsfinska
har under en följd av år fått statligt stöd. En särskild stödform finns för
barntidskrifter på invandrarspråk.

4.2.8 Litteratur

Finskspråkig litteratur utgiven i Sverige kan få stöd inom ramen för kategorin
"invandrar- och minoritetslitteratur". En handfull böcker varje år har fått
sådant stöd under senare år.

4.3 Övrigt

4.3.1 Statligt stöd m.m. till finländska invandrare

Inom Kulturdepartementets område fördelas statsbidrag till invandrarnas
riksorganisationer av Statens invandrarverk. Verksamhetsåret 1993/94 fick
Sverigefinska riksförbundet med sina 31 000 medlemmar 1 448 000 kr som
organisationsstöd och Finlandssvenskarnas riksförbund, som hade ca 4 700
medlemmar, fick 723 000 kr. Beloppen var oförändrade sedan föregående budgetår.
För bidragsåret 1994/95 har bidragsbeloppen till samtliga riksorganisationer
bland invandrare minskats något.
Dessutom tilldelades av Statens ungdomsråd budgetåret 1992/93 Sverigefinska
riksförbundet som ungdomsorganisation (9 600 ungdomsmedlemmar) statsbidrag med
ca 1 900 000 kr (inkl. viss skattekompensation). Budgetåret 1993/94 (9 700 med-
lemmar) var beloppet ca 1 300 000 kr (skattekompensationen har nu upphört).
Riksförbundet fungerar också som rättighetsinnehavare för TV-överföringar från
Finland och får heltäckande statsbidrag för att ersätta upphovsmännen.
Regeringen överlämnade 3 milj.kr till Stiftelsen Finlands Hus som en gåva med
anledning av Republiken Finlands 75-årsjubileum 1992.
Lokala finska och finlandssvenska föreningar kan söka stöd hos den kommun där
föreningen är verksam. Såväl riksorganisationer som distrikts- och lokala
föreningar kan söka projektbidrag bl.a. hos Invandrarverket. För
ungdomsverksamhet kan särskilt statsbidrag och projektbidrag även sökas hos
Statens ungdomsråd. Föreningen Finn-Götar i Göteborg har t.ex. under de senaste
åren fått bidrag med 110 000 kr för ett lokalt tvåårsprojekt och Svenska Kyrkans
Unga ett särskilt bidrag om 165 000 kr år 1993 för arbete bland finskspråkig
ungdom.
Den parlamentariska Invandrar- och flyktingkommittén har i uppdrag att belysa
vilka särskilda åtgärder som kan vara aktuella för den sverigefinska
invandrargruppen. Ordförande är landshövding Rolf Wirtén. Betänkande väntas
under 1995.

4.3.2 Informationsskrifter m.m.

Den statsägda Stiftelsen Invandrartidningen ger sedan 1967 ut en informations-
och nyhetstidning på finska. Tidningen, som kommer ut i princip en gång i
veckan med visst uppehåll under sommaren, heter Viikkoviesti. Driftsbidrag till
stiftelsen utgår via statsbudgeten.
Invandrarverket ger ut informationsmaterial på finska, bl.a. grundläggande
samhällsinformation för nyinflyttade. På samma sätt utges informationsmaterial
av verk och myndigheter samt, i vissa fall, av de affärsdrivande verken/bolagen.
Invandrarverket har också uppgiften att bevaka tillämpningen av den Nordiska
språkkonventionen. På eget initiativ publicerade verket i februari 1993 en
rapport Finska språkets ställning i Sverige. Rapporten har spridits till
myndigheter m.fl. och redovisar förhållanden under budgetåret 1992/93.

4.3.3 Tolkfrågor

Enligt förvaltningslagens bestämmelser bör myndighet anlita tolk när den har att
göra med personer som inte klarar sig på svenska. En rekommendation med samma
innebörd finns också i den Nordiska språkkonventionen, men den gäller bara
medborgare i annat nordiskt land. Förvaltningslagen går alltså längre än språk-
konventionen eftersom tolk bör anlitas även när den sökande är svensk
medborgare.
Tolkutbildning kan vara av två slag, s.k. kontakttolkutbildning, som ges vid
folkhögskolor och studieförbund, eller universitetsutbildning. Vid Stockholms
universitet finns Tolk- och översättarinstitutet, som fördelar medel till
kontakttolkutbildning inom folkbildningsorganisationerna och ordnar högre
tolkutbildning.
Kommerskollegium ordnar prov för och auktoriserar tolkar och översättare.
Efter särskild prövning utfärdas också bevis för speciell kompetens som
rättstolk och sjukvårdstolk. Kammarkollegiet övertar verksamheten fr.o.m. den 1
juli 1994.
Tillgången på auktoriserade finsk-svenska och svensk-finska tolkar är
generellt tillfredsställande i Sverige. Dock kan lokalt brister förekomma. Så
har t.ex. under det senaste året högskoleutbildning initierats som
distansutbildning för att avhjälpa en akut brist i Faluregionen.
Kommerskollegium (Kammarkollegiet fr.o.m. den 1 juli 1994) tillhandahåller
förteckningar över auktoriserade tolkar och translatorer. I Invandrarverkets
Tolkservicekataloger tas även kontakttolkarna upp. Tolkförmedling finns i
allmänhet i kommunerna antingen som en kommunal service eller, ibland, privat
tolkförmedling.
De stora tolkavnämarna vad beträffar finska tolkar är landstingen och
sjukvården, kommunernas socialtjänst samt polisen och domstolarna.
Forskningsprojektet Finsk-svensk kontakttolkning på Finska institutionen vid
Stockholms universitet har under 1990-talets första år tilldelats drygt 1 milj.
kr av Socialvetenskapliga forskningsrådet.
Regeringen har i juni 1994 uppdragit åt Tolk- och översättarinstitutet och
Statens invandrarverk att tillsammans analysera frågor som rör tolktillgång och
behov av utbildningsinsatser.

4.3.4 Den sociala sektorn

Hösten 1979 tillsattes den svensk-finländska kommittén (SFINKS) i syfte att
förbättra de finskspråkiga invandrarnas situation inom den svenska hälso- och
sjukvården samt socialtjänsten. Enligt arbetsgruppens mandat, som fastställts av
den finländska och svenska regeringen, har kommittén att kartlägga de faktiska
problem som invandrarna, främst på grund av språksvårigheter, kan ställas inför
inom dessa sektorer. Härvid skall de finska barnens behov särskilt beaktas.
Mandatet föreskriver vidare att SFINKS äger rätt att inkomma med förslag till
regeringarna, berörda myndigheter och organisationer.
SFINKS har till regeringarna överlämnat sex rapporter över sin verksamhet, den
senaste avseende verksamhetsperioden den 1 juli 1990 till den sista december
1992. Den svenska delegationen leds numera av statssekreteraren i
Socialdepartementet som ordförande.
SFINKS har i olika sammanhang uppmärksammat myndigheterna på behovet av
finskspråkig service, bl.a. inom äldrevården.
Socialstyrelsen har distribuerat särskild information och gått ut med särskild
inbjudan till de sverigefinska föreningarna om att starta egen barnomsorg.
Styrelsen har vidare lämnat stöd till olika förskoleprojekt i samarbete mellan
sverigefinska skolor.
Styrelsen har vidare lämnat medel för vissa öppenvårdsprojekt i samarbete
bl.a. med Sverigefinska riksförbundet och därmed förstärkt finskspråkiga
patienters möjligheter att få vård på finska.

4.3.5 Finska språket inom Svenska kyrkan

Enligt 6:e avd., 23 kap. 2 § kyrkolagen skall Stiftssamfälligheterna "främja
församlingsarbete bland teckenspråkiga samt på finska, samiska och andra språk".
Svenska kyrkans församlingsnämnd har det centrala ansvaret för det
finskspråkiga församlingsarbetet inom Svenska kyrkan. För detta arbete har
församlingsnämnden en särskild enhet med sex heltidsanställda.
Församlingsnämnden har också utsett en särskild delegation för det finskspråkiga
arbetet. Delegationen består av sju ledamöter och lika många ersättare.
En finskspråkig materialtjänst förmedlar material från Finland till
församlingarna inom Svenska kyrkan. Nämnden har också låtit översätta Lilla
boken om kristen tro till finska med en upplaga på 33 000 ex. för distribution
till finskspråkiga församlingsmedlemmar.
Svenska kyrkohandboken har översatts till finska och enligt kungörelse 1993:4
fastställts för Svenska kyrkans finskspråkiga gudstjänster och kyrkliga
förrättningar (vigsel, dop, begravning). Översättningsarbetet av Svenska
psalmboken till finska har enligt kyrkomötesbeslut 1992 inletts och beräknas
vara färdigt 1997.
Svenska kyrkan har bara en finsk församling, Stockholms finska församling som
är verksam sedan 460 år. På stiftsnivå har 12 av de 13 stiften organiserat
arbete bland finsktalande medlemmar. Undantaget är Visby stift.
Svenska kyrkan bedriver inte bara kyrklig utan också social verksamhet bland
sina finskspråkiga medlemmar. Uppskattningsvis når det finskspråkiga arbetet
årligen ca 200 000 finsktalande.
5 Europarådets konvention om regionala språk och minoritetsspråk

Frågan om ett svenskt undertecknande av Europarådets konvention om regionala
språk och minoritetsspråk har aktualiserats i arbetsgruppen bl.a. genom
uppvaktningar av företrädare för den sverigefinska gruppen. Sverigefinska
organisationer hävdar att ett undertecknande av konventionen skulle stärka det
finska språket ställning i Sverige.
Statsminister Carl Bildt framhöll i ett tal i oktober 1991 att "Sverige skulle
ha behov av en aktiv kulturbärande finsk befolkningsgrupp som i vår egen vardag
kunde förmedla till oss det bästa av finskt samhällsliv, samtidigt som den
utvecklade sin egen sverigefinska identitet".
Språkliga och etniska minoriteters situation har blivit ett allt viktigare
tema i utrikespolitiska sammanhang och dessvärre ofta en källa till konflikter.
Sverige har ett starkt intresse av att verka för fred, säkerhet och demokrati i
Europa.
Finska språket har under mycket lång tid talats i delar av Sverige, främst i
Tornedalen men också i andra delar av landet. Det finska språket har således
haft och bör ha en förankring i det svenska samhället som en del av vårt
gemensamma kulturarv.
Europarådets konvention om regionala språk och minoritetsspråk - i
fortsättningen kallade minoritetsspråk - som framför allt är att betrakta som en
kulturkonvention, har till syfte att skydda och utveckla "historiska"
minoritetsspråk. Konventionen innehåller inte bara bestämmelser som förbjuder
diskriminering vad gäller användandet av sådana språk utan förutsätter också
aktivt stöd för att språken skall överleva och utvecklas.
Med minoritetsspråk avses i konventionen (artikel 1) ett språk som
traditionellt använts av den nationella befolkningen inom ett visst geografiskt
område och som används av en minoritet av befolkningen i landet. Användarna kan
vara i majoritet i ett område, men de behöver inte vara det för att
konventionens bestämmelser skall vara tillämpliga. Minoritetsspråket skall vara
ett annat språk än det officiella språket. Konventionen avser inte att skydda
vare sig dialekter eller invandrarspråk.
Arbetsgruppen är medveten om att frågan om undertecknande av konventionen
berör såväl samiska som finska språkfrågor. Frågan om ett svenskt undertecknande
är av sådan karaktär att den inte ryms inom arbetsgruppens uppdrag.
6 Överväganden och förslag

Erfarenheter från andra länder visar att en grundläggande förutsättning för
bevarandet och utvecklandet av språk och kultur hos grupper med annat modersmål
än majoritetsbefolkningen är att sådana grupper ges möjlighet att bygga upp egna
institutioner främst inom utbildning och kultur. Samtidigt förutsätter detta
också en bred acceptans inom majoritetsbefolkningen för sådana strävanden. I
Sverige finns, enligt vår mening, goda förutsättningar för en sådan acceptans.
Detta bekräftas också av en opinionsundersökning som Sveriges Radios
finskspråkiga redaktion lät genomföra under våren 1994. Den svenskspråkiga
befolkningen har en i huvudsak positiv inställning till den finskspråkiga
befolkningen i Sverige. Detta baserar sig naturligtvis på de mycket nära
historiska banden mellan de båda länderna, men också på de senaste decenniernas
flyttningsrörelser som försett Sverige med en stor finsktalande befolkningsgrupp
spridd över hela landet.
En förutsättning för att skapa en kulturbärande finsk befolkningsgrupp i
Sverige är att den sverigefinska gruppen har reella möjligheter att bygga upp
egna institutioner. Idag är det uppenbart att gruppen har den styrka som krävs
för att kunna ta initiativ till och driva sådana institutioner. Detta har inte
minst visat sig genom de sverigefinska skolor som redan startats och de planer
som finns på nya respektive på utbyggnad av befintliga. De finskspråkiga
folkhögskolorna har redan sedan länge fungerat som sådana institutioner.
Samtidigt krävs att åtgärder vidtas för att höja det finska språkets status i
det svenska samhället. Detta gäller både mer allmänt och särskilt inom
skolområdet. Den särställning som finskan har i vårt samhälle måste komma till
uttryck i den dagliga verksamheten t.ex. inom skolan. Arbetsgruppen har mottagit
många oroande uppgifter om de svårigheter som möter den sverigefinska gruppen
när det gäller t.ex. finskspråkig förskoleverksamhet och
hemspråksundervisningen. Från många håll rapporteras att skolan inte uppfyller
det krav på samråd rörande denna undervisning som finns inskrivet i gällande
läroplan. I en del fall anses inte heller kommunerna uppfylla rimliga krav på
information till föräldrar och elever. Sammantaget leder detta till att elever
som har rätt till undervisning i finska och själva önskar det inte erbjuds sådan
trots att antalet elever, med god organisation av verksamheten, är tillräckligt
stort för att bilda undervisningsgrupper.
Genom beslut som tagits av riksdagen under senare år har möjligheterna att
driva verksamheter med annan huvudman än det offentliga ökat. Detta gäller
främst inom omsorg och skola. Genom de förändringar som vidtagits vad avser
finansiering av alternativa driftformer, t.ex. den s.k. skolpengen, ges också
grupper som den sverigefinska reella möjligheter att utveckla egna
institutioner. Det finns enligt vår uppfattning inte nu anledning att vidta
ytterligare förändringar på detta område. Det är däremot väsentligt att
sverigefinska institutioner ges förutsättningar, främst vad avser de ekonomiska
villkoren, att planera sin verksamhet på lång sikt. Detta innebär att det är
mycket angeläget att spelreglerna på detta område inte ändras.
Den Sverige-finska språknämndens arbete för att främja och utveckla det finska
språket i Sverige är av stort värde. Nämndens anslag har också ökats under
senare år. Det är emellertid angeläget att nämndens arbete når ut till en
bredare publik. Verksamheten kan därmed komma att utnyttjas av flera. Detta
förutsätter att nämnden på ett aktivare sätt söker sprida information om sin
verksamhet och de tjänster som erbjuds. Detta kan t.ex. ske genom medverkan i
press och etermedia. Även mer uppsökande verksamhet kan enligt vår mening vara
aktuellt.
Det är också av stor betydelse att såväl språknämndens verksamhet som andra
uttryck för finskspråkigt kulturliv uppmärksammas av majoritetsbefolkningen. Det
är enligt vår uppfattning angeläget att t.ex. sverigefinska institutioner och
organisationer på ett aktivt sätt sprider kännedom om sin verksamhet och om
olika former av finskspråkig service till allmänheten. Självklart ligger
emellertid inte hela ansvaret för detta på de finsktalande själva. Ett stort
ansvar måste också tas av de myndigheter, institutioner och organisationer som
har eller ger stöd till finskspråkig verksamhet vad gäller att sprida kunskap om
detta till den finskspråkiga men också till den övriga befolkningen. Detta är i
realiteten en mycket central del i arbetet för att stärka det finska språkets
ställning i vårt land.

6.1 Skrivelse till riksdagen

Det finska språkets ställning i det svenska samhället är av stor betydelse för
den sverigefinska gruppens möjligheter att bevara och utveckla sin identitet.
Det finska språket har av hävd minoritetsstatus i delar av Sverige. Historiskt
är det finska språket en del av vårt kulturarv. Finska har "alltid" talats i
delar av det svenska riket.
Genom en rad anordningar och genom stöd av olika slag markerar statsmakten
även idag denna särställning. Även i den svenska opinionen finns ett betydande
stöd för finska språkets särställning. Trots detta upplever företrädare för den
sverigefinska gruppen att det i många fall kan vara svårt att hävda denna
ställning när det handlar om mer konkreta åtgärder, ofta på lokal nivå. Det kan
handla om t.ex. bristande intresse från skolan att tillgodose behov av
undervisning. Det är enligt vår bedömning viktigt att kodifiera denna status.
Vi föreslår därför att regeringen, i en särskild skrivelse till riksdagen,
anmäler och därmed bekräftar den särställning som finska språket åtnjuter i det
svenska samhället. Avsikten med en sådan skrivelse är, vilket också skulle
uppnås genom ett ställningstagande av riksdagen till skrivelsen, att ge
framförallt beslutsfattare på olika nivåer i det svenska samhället en mycket
tydlig signal. Det är väsentligt att behandlingen av frågor som rör den
sverigefinska gruppen och det finska språket därmed kan ges en mer likvärdig
behandling inom olika områden i vårt land.

6.2 Språkprov

Ett språks status avspeglar sig på många olika sätt, bland annat genom det värde
kunskaper i språket tillmäts i olika sammanhang. Det är viktigt att kunskaper i
finska värderas i alla de sammanhang i svenskt näringsliv, förvaltning, vård
osv. där sådana kunskaper utgör ett värdefullt inslag i verksamheten. Det gäller
i alla de företag som har ett betydande affärsutbyte med Finland och det gäller
i en rad olika offentliga verksamheter där servicen kan förbättras om det finns
tillgång till finskspråkig personal.
Det är särskilt viktigt för individer med ett minoritetsspråk att kunna
verifiera sina kunskaper på ett sätt som tydliggör språkkunskapernas värde.
Samtidigt är det enligt vår uppfattning viktigt att markera att kunskaper i
finska inte bara har betydelse för den som har finsk bakgrund som vill hålla
sitt arv levande, utan är en tillgång för det svenska samhället och ett
plusvärde på arbetsmarknaden. Det är också detta som markeras i den nya
läroplanen för skolan, där finskan ges status av B-språk (prop. 1993/94:220,
bet. 1993/94:UbU1, rskr. 1993/94:82).
För det finska språket gäller, framförallt genom vår närhet till Finland, att
det är viktigt att kunskaperna värderas i förhållande till den färdighetsnivån
som gäller för finskspråkiga som bor och lever i Finland. Samtidigt finns det
och kommer att finnas olika sätt att skaffa sig kunskaper i finska i Sverige.
Ett ökande antal elever kommer att ha genomgått tvåspråkig grundskola vid någon
av de sverigefinska skolorna. Andra kommer att ha deltagit i tvåspråkig
undervisning i kommunala skolor upp till årskurs 6. På en del orter kommer det
att vara möjligt att få undervisning i finska som B-språk. Ytterligare andra
kommer att ha deltagit i hemspråksundervisning som normalt bara omfattat några
få timmar i veckan.
För några av de större europeiska språken gäller att man i Sverige kan genomgå
prov och erhålla diplom med giltighet i respektive land. Dessa språkprov har
betydelse såväl för att upprätthålla språkens status, ställning och
attraktionskraft i skolorna som för att upprätthålla kvalitet i undervisningen.
Genomgång av examen för erhållande av t.ex. Diplome approfondi de language
française (DALF) anordnas av Institut Français vid den Franska ambassaden i
Stockholm två gånger om året. En sådan examen innebär bl.a. att en student som
önskar studera vid franskt universitet inte behöver delta i några ytterligare
språktest.
Vi föreslår att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i finska.
Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå. Avsikten
med sådana prov är att ge eleverna möjlighet att verifiera sina kunskaper.
Provet bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs för fortsatta
studier på gymnasie- resp. universitetsnivå i Finland och utformas i två
varianter, en för elever med finska som modersmål och en för elever med svenska
som modersmål.

6.3 Studerandeutbyte

Sedan ca 30 år har det finska undervisningsministeriet finansierat en
stipendieverksamhet för finska gymnasieelever. Dessa har kunnat tillbringa en
period, mellan 1 och 4 veckor i Sverige. Genom Föreningen Norden har
värdfamiljer och värdskolor i Sverige rekryterats. Mellan 80 och 100 elever har
deltagit i denna verksamhet årligen. Det skulle vara av stort värde för elever i
svensk gymnasieskola att få motsvarande möjligheter. En vistelse i Finland med
inkvartering i en värdfamilj och med möjlighet att delta i undervisningen i
finsk gymnasieutbildning skulle ge såväl elever med som utan finsk bakgrund
stora möjligheter att fördjupa sin kunskap om Finland och i finska. För att
utveckla en sådan verksamhet föreslår vi att regeringen beslutar anslå 200 000
kronor för detta ändamål och att en överenskommelse träffas med Föreningen Nor-
den så att föreningen åtar sig att svara för organisation av en sådan
utbytesverksamhet omfattande mellan 25 och 50 elever per år.
Enligt vår bedömning kommer ett stipendiesystem, som här föreslagits, att
tillsammans med andra ordningar för utbytesverksamhet t.ex. Nordplus, att öka
intresset för det finska språket. Ett ökande antal elever kan därmed också
stimuleras att välja finska som B-språk. Systemet bidrar därmed till att höja
det finska språkets status i Sverige.

6.4 Finskspråkig undervisning i grundskolan

Även om den sverigefinska gruppen har möjlighet att starta egna skolor på många
håll kommer det dock fortsättningsvis att finnas stort behov av finskspråkig
undervisning i form av hemspråksklasser och andra former av undervisning i
finska i det offentliga skolväsendet. Finskans ställning kräver också, enligt
vår mening, en särskild behandling i dessa avseenden. Det bör lokalt göras
betydande ansträngningar för att kunna erbjuda undervisning av hög kvalitet både
på och i finska. Vi föreslår därför att regeringen ger Skolverket i uppdrag att
sprida information om de möjligheter och goda exempel som finns av undervisning
i och på finska. Sådan information bör utgå både till skolhuvudmännen och till
föräldrar och elever. Våren 1993 utgavs, på initiativ från det finsk-svenska
utbildningsrådet, en informationsskrift Modersmål Fadersmål Finska som utgör ett
bra exempel på information till bl.a. föräldrar. Skriften utgavs och spreds i
samverkan mellan Skolverket och Sverigefinska riksförbundet.
Det klara ställningstagande som regeringen, efter förslag från arbetsgruppen,
gjorde i En ny läroplan (prop. 1992/93:220) beträffande möjligheterna att ge
undervisning i finska inom ramen för språkvalet måste förverkligas. Detta ger
det finska språket, i förhållande till svenskspråkiga elever, i princip samma
status i svensk skola som tyska, franska och spanska. Det ger svenskspråkiga
elever, inklusive i Sverige bosatta finlandssvenska, möjlighet att läsa finska
som B-språk. I Skolverkets uppdrag avseende information om möjligheter till
undervisning i och på finska i den svenska skolan bör därför också ingå att
stimulera skolhuvudmännen att anordna sådan undervisning.
Inom ramen för PUFF har, som tidigare nämnts, tvåspråkig undervisning
bedrivits också på högstadiet. Detta har i flera fall visat sig framgångsrikt,
vilket bland annat framgår av den utvärdering av verksamheten som Skolverket
genomför. Det är mycket angeläget att denna försöksverksamhet får fortsätta att
utvecklas och att man på flera håll prövar denna modell för att förbättra
undervisningen för finskspråkiga elever. Vi föreslår därför att regeringen
beslutar att ge kommunerna rätt att inrätta tvåspråkiga klasser för
finskspråkiga elever i hela grundskolan. Regeringen bör såsom gäller för
hemspråksklasser på låg- och mellanstadiet fastställa en ramtimplan.

6.5 Högre utbildning

Genom beslut av regeringen i maj 1994 undertecknade Sverige en överenskommelse
med de övriga nordiska länderna om tillträde till högre utbildning. Genom denna
överenskommelse får studenter från de olika länderna tillträde till högre
utbildning i de övriga länderna på samma villkor som gäller för sökande från det
egna landet. Dessa förbättrade möjligheter för studenter från bl.a. Finland att
få tillträde till utbildning vid universitet och högskolor i Sverige ställer
dessa inför nya utmaningar. Att ha tillgång till kompetens i finska blir därmed
en mycket positiv faktor. Enligt vår mening är det därför angeläget att framför
allt de universitet och högskolor som har institutioner i finska/finsk-ugriska
språk utvecklar dessa för att kunna möta en ökad efterfrågan på undervisning
både i och på finska.
Det är, enligt vår uppfattning, viktigt att i detta sammanhang peka på ett
förslag väckt av Academia Tornedaliensis. Akademin har begärt tillstånd att
genomföra prov och utfärda examensbevis i tornedalsfinska (meän kieli). De
kurser som avses igångsättas vid Tornedalens folkhögskola kommer att i första
hand rekrytera kursdeltagare på nordisk basis - främst från Finland, Norge och
Sverige. Akademien har tillgång till den kompetens som krävs för att kunna
bedriva akademiska språkkurser. Vi föreslår att regeringen ger akademien detta
tillstånd.
Inom lärarutbildningsområdet finns, som tidigare redovisats, ett samarbete
mellan Sverige och Finland inom ramen för det Finsk-svenska utbildningsrådet.
Det är angeläget att information om de kurser som ordnas ges ökad spridning.
Både inom ramen för detta samarbete och på de institutioner som arbetar med
lärarutbildning måste också frågan om de utbildningsbehov som det ökade antalet
sverige-finska skolor ger upphov till uppmärksammas. Detta gäller naturligtvis
både grundutbildning och fortbildning.

6.6 Radio m.m.

Inom Sveriges Radio AB har en av radiochefen tillsatt intern utredning om
möjligheterna att starta en finskspråkig kanal nyligen redovisats för
radioledningen. Idégruppen har enligt uppgift (i programbolagets perso-
naltidning) konstaterat att projektet har förutsättningar att förverkligas när
det nya digitala sändarsystemet börjar användas. Den nya tekniken ger plats för
många fler radiokanaler än dagens sändningsteknik. Det finns olika uppgifter om
när det nya systemet kan införas. En förutsättning för lyssnare är att
hushållsapparater för mottagning av digitala sändningar kommer ut på marknaden
och kan tillhandahållas till en rimlig kostnad. En bedömning är att detta kan
ske tidigast år 1996. Den potentiella lyssnarkretsen uppgår enligt idégruppens
uppskattning till 300 000-400 000 personer.
Den av idégruppen föreslagna kanalen är tänkt som en aktualitets- och
sällskapsradio under dagtid och sända nyheter under 20 procent av
sändningstiden. Kanalen skall enligt förslaget sända dygnet runt med en viss del
samsändning med YLE. En del av programmen skall produceras av
lokalredaktionerna, en del av redaktionen i Stockholm. Vidare skall kanalen - om
den förverkligas - sända 45-50 procent musik, varav 70 procent finsk. Sport,
barn- och ungdomsprogram, sverigefinsk kultur och underhållning skall ingå i
programutbudet. Samarbete skall ske med YLE i Finland, som visat stort
tillmötesgående.
Arbetsgruppen för finska språkets ställning i Sverige är medveten om att
beslut om en finskspråkig kanal måste vara Sveriges Radios eget beslut.
Arbetsgruppen vill dock konstatera att införande av en finskspråkig
fullservicekanal skulle i hög grad vara ägnat att stärka det finska språkets
ställning i Sverige på minst två sätt. Dels skulle en heltäckande radioservice
självfallet bättre betjäna de tänkta lyssnarna. Dels skulle det visa för den
svenska allmänheten att de finskspråkiga lyssnarna är en så betydande del av den
svenska befolkningen att den bedöms ha behov av egen och omfattande
radioservice.
I det fall riksdag och regering vill ålägga Sveriges Radio AB att införa en
finskspråkig kanal kan detta ske tidigast fr.o.m. den 1 januari 1997 då ett nytt
avtal skall träda i kraft.
Den digitala tekniken ökar också möjligheterna till sändningar av television.
Detta kan förbättra möjligheterna att bl.a. sprida grannlands-TV, däribland
finländska TV-kanaler. Saken har uppmärksammats i Nordiska Ministerrådet efter
initiativ av den svenska regeringen i samband med Nordiska rådets session i Oslo
mars 1992. Ministerrådet arbetar också för att lösa upphovsmannarättsliga
problem. Ett positivt resultat som frukt av detta arbete kan få stor betydelse
för det finska språkets ställning i Sverige.

Ministeri Per Unckel
Koulutusministeriö

Vuoden 1993 toukokuussa asetettiin työryhmä suomen kielen aseman vahvistamiseksi
Ruotsissa. Tämä työryhmä jättää nyt raporttinsa. Siinä käsitellään suomen kielen
asemaa Ruotsissa historian valossa viimeisten 500 vuoden aikana.
Historiallisesta osasta vastaa professori Erling Wande, jolle haluamme esittää
kiitoksemme.
Sen lisäksi annetaan yleiskuva eri tukimuodoista ja järjestelyistä, joita
Ruotsissa on nykyisin suomen kielen hyväksi.
Tätä taustaa vasten analysoidaan mitä toimenpiteitä tarvitaan.

Tukholmassa kesäkuussa 1994

Odd Eiken Anders Ljunggren

Leena Sparring /Peter Karlberg
Sisällys

1 Tehtävä................................... 49

2 Tiivistelmä kannanotoista ja ehdotuksista. 50

3 Hiukan suomen kielen historiasta Ruotsissa 52
3.1 Suomi uskonnon kielenä.................. 52
3.2 Maallinen suomenkielinen kirjallisuus... 54
3.3 Suomen kieli koululaitoksessa........... 56
3.4 Suomi yliopistoissa..................... 66
3.5 Suomenkielisyyden levinneisyys Ruotsissa 67

4 Nykytilanne............................... 71
4.1 Opetusalan järjestelyt.................. 71
4.1.1 Julkinen koululaitos.............. 71
4.1.2 Ruotsinsuomalaiset koulut......... 72
4.1.3 Kansansivistys.................... 73
4.1.4 Yliopistot ja korkeakoulut........ 73
4.2 Kulttuuri ja viestimet.................. 73
4.2.1 Suomalainen teatteri.............. 73
4.2.2 Kirjastotoiminta.................. 74
4.2.3 Ruotsalaissuomalainen kulttuurira-
hasto............................. 74
4.2.4 Ruotsinsuomalaisten ja Ruotsissa
asuvien suomenruotsalaisten ar-
kisto............................. 75
4.2.5 Ruotsinsuomalainen kielilautakunta 75
4.2.6 Radio ja televisio................ 75
4.2.7 Lehdet ja aikakauslehdet.......... 76
4.2.8 Kirjallisuus...................... 77
4.3 Muuta................................... 77
4.3.1 Valtion tuki ym. suomalaisille
siirtolaisille.................... 77
4.3.2 Tiedotuslehdet ym................. 78
4.3.3 Tulkkikysymyksiä.................. 78
4.3.4 Sosiaalinen sektori............... 79
4.3.5 Suomen kieli Ruotsin kirkossa..... 79

5 Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja
vähemmistökieliä koskeva sopimus.......... 81

6 Kannanottoja ja ehdotuksia................ 82
6.1 Kirjelmä valtiopäiville................. 83
6.2 Kielitutkinto........................... 83
6.3 Opiskelijavaihto........................ 84
6.4 Suomenkielinen opetus peruskoulussa..... 85
6.5 Korkeampi koulutus...................... 86
6.6 Radio ym................................ 86

1 Tehtävä

Hallitus päätti 13. toukokuuta 1993 antaa koulutusministerille tehtäväksi
asettaa työryhmä suomen kielen aseman vahvistamiseksi Ruotsissa. Työryhmän
puheenjohtajaksi nimitettiin valtiosihteeri Odd Eiken Koulutusministeriöstä
(Utbildningsdepartementet). Jäseniksi nimitettiin pohjoismaisen yhteistyön
valtiosihteeri Anders Ljunggren ja ministeriösihteeri Leena Sparring
Kulttuuriministeriöstä (Kulturdepartementet). Ryhmän sihteeri on ollut
ministeriösihteeri Peter Karlberg Koulutusministeriöstä.
Tehtävä syntyi tarpeesta määritellä selvemmin suomen kielen erityisasema
Ruotsissa. Tätä tarvetta ovat ilmentäneet mm. ruotsinsuomalaisen ryhmän
edustajien esittämät vaatimukset kulttuuriautonomiasta, vähemmistöasemasta,
siirtolaiskäsitteen hylkäämisestä ja suomen kielen opetuksen sekä suomen
kielellä annettavan opetuksen takaamisesta kaikille suomenkielisille oppilaille.
Kysymystä siirtolaispolitiikan rajoista ja siirtolaiskäsitteestä pohditaan
siirtolais- ja pakolaiskomiteassa (dir. 1993:1). Nyky-yhteiskunnassahan
käsitettä siirtolainen käytetään melko laajalti, myös esimerkiksi niistä
lapsista, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja jotka jopa ovat Ruotsin kansalaisia.
Komitean tehtävänä on valaista myös erityisesti toimenpiteitä, joita
ruotsinsuomalainen ryhmä saattaa tarvita. Siksi työryhmä ei ole puuttunut
siirtolaiskäsitteesen, vaan on kohdistanut työnsä kielen asemaan yhteiskunnan
eri alueilla ja ruotsinsuomalaisen kulttuurin kehittämiseen, sen tukimuotoihin
ja sitä kohtaaviin esteisiin.
Työryhmä on lähinnä käsitellyt suomen kielen asemaa koululaitoksessa ja
kulttuurin alalla. Lähtökohtana on ollut selvittää, millä tavoin valtiovalta voi
auttaa ruotsinsuomalaista ryhmää vahvistamaan ja kehittämään ruotsinsuomalaista
kulttuuria omin voimin.
Työ on tehty ministeriöiden sisäisenä työryhmänä. Ryhmän jäsenet ovat
tavanneet suomenkielisen ryhmän edustajia, osallistuneet konferensseihin ja
ottaneet vastaan kirjelmiä sekä yksityishenkilöiltä että ruotsinsuomalaisilta
järjestöiltä ja laitoksilta.

2 Tiivistelmä kannanotoista ja ehdotuksista

Suomen kielen asemalla Ruotsin yhteiskunnassa on suuri merkitys ruotsinsuomala-
iselle ryhmälle ja sen mahdollisuuksille kehittää identiteettiään. Suomen
kielellä on vanhastaan vähemmistöasema eräissä Ruotsin osissa. Historiallisesti
suomen kieli on kultuuriperintöömme kuuluva osa. Suomea on "aina" puhuttu
Ruotsin valtakunnan eräissä osissa.
Kulttuuria säilyttävän ja kehittävän suomenkielisen väestöryhmän luominen Ruo-
tsiin edellyttää siis, että ruotsinsuomalaiselle ryhmälle annetaan
mahdollisuudet perustaa omia instituutioita. Nykyisin on ilmeistä, että
ruotsinsuomalaisella ryhmällä on tarvittava voima voidakseen tehdä aloitteita
sellaisista instituutioista, perustaa ja ylläpitää niitä.
Samalla vaaditaan toimia suomen kielen arvostuksen kohottamiseksi Ruotsin yht-
eiskunnassa. Suomen kielen erityisaseman täytyy ilmetä jokapäiväisessä toiminn-
assa, mm. koulussa. Niille oppilaille, joilla on oikeus suomen kielen opetukseen
ja jotka itse haluavat sitä, tulee tarjota opetusta, jos oppilasmäärä riittää
opetusryhmien muodostamiseen.
Valtiopäivien viime vuosina tekemät päätökset ovat lisänneet mahdollisuuksia
perustaa ja ylläpitää laitoksia, joilla on muu kuin julkinen toimeksiantaja.
Olennaista on, että ruotsinsuomalaisille laitoksille annetaan edellytykset,
varsinkin taloudelliset ehdot, toiminnan pitkäjänteiseen suunnitteluun. Tällä
alalla täytyy siis noudattaa pitäviä pelisääntöjä.
Varsin merkityksellistä on myös, että enemmistöväestö panee merkille kaikki
suomenkielisen kulttuurielämän ilmaukset. On tärkeää, että esimerkiksi
ruotsalais-suomalaiset laitokset ja järjestöt levittävät aktiivisesti tietoa
toiminnastaan ja erilaisista suomenkielisistä palvelumuodoista sekä
suomenkieliselle että ruotsinkieliselle yleisölle. Myös viranomaisilla,
laitoksilla ja järjestöillä, joilla on suomenkielistä toimintaa tai jotka
tukevat sitä, on suuri vastuu siitä, että toiminnasta tiedotetaan sekä siitä
kiinnostuneille että muulle väestölle.
Ehdotamme, että hallitus jättää valtiopäiville erityisen kirjelmän, jossa se
tuo julki suomen kielen Ruotsin yhteiskunnassa nauttiman erityisaseman ja siten
vahvistaa sen. On hyvin tärkeää, että ruotsinsuomalaista ryhmää ja suomen kieltä
koskevia kysymyksiä käsitellään tasaveroisemmin maan eri alueilla.
Ehdotamme, että Kouluvirastolle (Skolverket) annetaan tehtäväksi järjestää
suomen kielen kielikokeita. Näitä kokeita tulee järjestää sekä peruskoulu- että
lukiotasolla. Kokeiden tarkoitus on antaa oppilaille mahdollisuus
opinnäytteeseen ja todistukseen suomen kielen taidostaan. Koe tulee laatia niin,
että se vastaa samaa tasoa, joka Suomessa vaaditaan lukio- ja yliopistotason
jatkokoulutukseen. Kokeesta pitää laatia kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on
niille oppilaille, joiden äidinkieli on suomi, toinen ruotsia äidinkielenään
puhuville.
Ehdotamme, että lukion oppilaiden Suomessa oleskelua varten luodaan
stipendijärjestelmä saman mallin mukaan, jota jo 30 vuotta on sovellettu
suomalaisten oppilaiden Ruotsissa oleskelussa. Oleskelu Suomessa isäntä-
perheeseen majoitettuna ja mahdollisuus osallistua suomalaiseen lukiokou-
lutukseen antaisi sekä suomalaisen taustan omaaville että muille oppilaille
hyvät mahdollisuudet syventää tietojaan Suomesta ja parantaa suomen kielen
taitoaan.
Ehdotamme myös, että Kouluvirastolle annetaan tehtäväksi levittää tietoa
niistä mahdollisuuksista ja hyvistä esikuvista, joita on suomenkielisestä
opetuksesta ja suomen kielen opetuksesta. Tätä tietoa tulee antaa sekä koulujen
päämiehille että vanhemmille ja oppilaille. Kouluviraston tehtävään tulee myös
kuulua kannustaa koulutoiminnasta vastaavia päämiehiä järjestämään suomen kielen
opetusta kielivalinnan puitteissa. Se antaa ruotsinkielisille oppilaille,
Ruotsissa asuvat suomenruotsalaiset mukaanlukien, mahdollisuuden lukea suomea
B-kielenä.
Ehdotamme, että hallitus päättää antaa kunnille oikeuden perustaa
kaksikielisiä luokkia suomenkielisille oppilaille koko peruskoulussa.
Hallituksen tulee vahvistaa puitetuntisuunnitelma samoin kuin on tehty ala- ja
keskiasteella kotikielisillä luokilla.
Toteamme, että muiden pohjoismaiden kanssa tehty sopimus, joka antaa
ylioppilaille mahdollisuuden päästä korkeampiin opintoihin kaikissa
pohjoismaissa, asettaa Ruotsin yliopistoille ja korkeakouluille uusia haasteita.
Suomen kielen pätevyydestä tulee näin ollen hyvin myönteinen tekijä. Mielestämme
on siksi tähdellistä, että varsinkin ne yliopistot ja korkeakoulut, joissa on
suomen kielen tai suomalais-ugrilaisten kielten laitoksia, kehittävät niitä
voidakseen vastata lisääntyvää suomen kielen ja suomenkielisen opetuksen
kysyntää.
Ehdotamme, että Academia Tornedaliensis saa luvan järjestää kokeita ja antaa
tutkintotodistuksia Tornionlaakson suomessa (meän kielessä). Kursseille, joita
aiotaan käynnistää Tornionlaakson kansankorkeakoulussa, hankitaan osanottajia
pohjoismaista, lähinnä Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Akatemiassa on riittävä
pätevyys yliopistotason kielikurssien järjestämiseen.
Työryhmä toteaa, että suomenkielisen täyden palvelun kanavan käynnistäminen
Ruotsin radiossa, jota ohjelmayhtiön sisäinen idearyhmä on ehdottanut,
vahvistaisi suuresti suomen kielen asemaa Ruotsissa vähintään kahdella tavalla.
Toisaalta täysin kattava radiopalvelu palvelisi luonnollisesti paremmin
kuuntelijoita, toisaalta se osoittaisi ruotsalaiselle yleisölle, että
suomenkieliset kuuntelijat ovat niin merkittävä Ruotsin väestön osa, että heillä
katsotaan olevan tarve saada omaa ja laajaa radiopalvelua. Sellainen hanke voisi
toteutua samanaikaisesti kun uusi digitaalinen lähetystekniikka otetaan
käyttöön. Mikäli valtiopäivät ja hallitus haluavat velvoittaa Ruotsin Radion
(Sveriges Radio AB) käynnistämään suomenkielisen kanavan, tämä voi tapahtua
aikaisintaan 1. tammikuuta 1997, jolloin uusi sopimus tulee voimaan.
Työryhmä toteaa edelleen, että digitaalitekniikka lisää myös televisio-
lähetysten mahdollisuuksia. Näin voidaan parantaa mahdollisuuksia lähettää
naapurimaiden, mm. Suomen televisiokanavien, lähetyksiä. Tähän on kiinnitetty
huomiota Pohjoismaiden ministerineuvostossa Ruotsin hallituksen aloitteesta
Pohjoismaiden neuvoston Oslon istunnossa vuoden 1992 maaliskuussa.
Ministerineuvosto pyrkii myös ratkaisemaan tekijänoikeuskysymykset. Jos tästä
työstä syntyy myönteinen tulos, sillä voi olla hyvin suuri merkitys suomen
kielen asemalle Ruotsissa.

3 Hiukan suomen kielen historiasta Ruotsissa

Kun Kustaa Vaasa toteutti luterilaisen uskonpuhdistuksen Ruotsissa vuonna 1527,
tämä johti siihen, että ei vain ruotsi, vaan myös suomi korvasi latinan kirkko-
ja saarnakielenä. Tukholmassa saarnattiin suomen kielellä aikaisemmin kuin
Turussa, joka oli Ruotsi-Suomen valtakunnan suomenkielisen valtakunnanpuoliskon
keskuspaikka. Tukholmassa oli merkittävä suomenkielinen vähemmistö ja Tukholman
suomalaisen seurakunnan olemassaolo mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1533
säilyneissä asiakirjoissa.
Myös Tukholman linnassa puhuttiin suomea, ei pelkästään palvelijoiden tai
linnan pajan seppien kesken, vaan myös hovissa. Kustaa Vaasan mielestä oli
tärkeää, että hänen poikansa oppisivat suomea, ja kun hän tiedusteli pojalleen
Eerikille, sittemmin Eerik XIV, kurittajaa eli opettajaa, Martti Luther
suositteli kuninkaalle lähettämässään kirjeessä yhtäältä pommerilaista
aatelismiestä Georg Normania, toisaalta Mikael Agricolaa, joka on tullut jäl-
kimaailmalle tutuksi Suomen uskonpuhdistajana ja suomen kirjakielen luojana. Op-
iskelija Agricolasta, jota Luther kuninkaalle osoittamassaan kirjeessä kutsui
"pojaksi ja Teidän Ruotsistanne kotoisin olevaksi maanmieheksi", uskonpuhdistaja
antoi seuraavan arvion: Hän on tosin vielä varsin nuori, mutta hänen opinnäytte-
ensä, lahjakkuutensa ja elämäntapansa ovat esimerkillisiä.
Agricola kävi itsekin kirjeenvaihtoa Kustaa Vaasan kanssa useita kertoja, mm.
opiskellessaan Wittenbergissä Lutherin ja tämän virkaveljen Philipp
Melanchthonin oppilaana. Eräästä kirjeestä ilmenee myös, että hän lähetti oman
suomenkielisen aapiskirjansa (Abckiria) lahjaksi prinssi Eerikille.
Vaasa-prinssien suomen kielen opettajaksi palkattiin kuitenkin yksi Agricolan
Wittenbergin opiskelutovereista, Martti Teitti, joka samoin kuin Agricola, oli
kotoisin Pernajasta Itä-Uudeltamaalta. Agricola itse sai muita,
uskonpuhdistukselle ja suomen kielen kehitykselle tärkeämpiä tehtäviä.

3.1 Suomi uskonnon kielenä

Uskonpuhdistus teki tärkeäksi uskonnollisten kirjojen julkaisun molemmilla
kansankielillä, suomeksi ja ruotsiksi. Uskonnollisesta kielestä kehittyi
vähitellen myös ensimmäinen standardisoitu ruotsin kieli, valtakunnallinen
ruotsin kieli, "riikinruotsi", josta tuli virallinen kieli koko valtakunnassa.
Melkein samanaikaisesti valtakunnanruotsin kanssa kehittyi myös standardisuomi.
Mikael Agricola (noin 1510-1557) oli, niin kuin mm. hänen Kustaa Vaasalle
lähettämistään kirjeistä ilmenee, alkanut kääntää jo Wittenbergissä Uutta
testamenttia suomeksi, ja tämä työ, Se Wsi Testamenti, valmistui Turussa 1547.
Seuraavana vuonna se julkaistiin Tukholmassa samoin kuin useat muutkin
suomenkieliset painotuotteet. Sen jälkeen Tukholmasta tuli monien
suomenkielisten julkaisujen, sekä uskonnollisten että maallisten, painatus- ja
kustannuspaikkakunta, ja se säilyi sellaisena pitkälle 1800-luvulle, vielä
senkin jälkeen kun Ruotsi oli menettänyt Suomen vuosien 1808-1809 sodassa
Venäjää vastaan ja vaikka Turkuun oli perustettu kirjapaino 1600-luvulla.
Koko Raamattu, Biblia, Se on Coco Pyhä Ramatu, ilmestyi suomennettuna ensim-
mäistä kertaa vuonna 1642. Kirja oli suurikokoinen ja ulkoasultaan ylellinen
eikä siitä siksi koskaan tullut mitään kansanraamattua. Kaarle XI:n käskystä
päätettiin siksi painattaa koko suomenkielinen raamattu uudelleen huomattavasti
pienemmässä koossa ja painoasultaan yksinkertaisempana, jotta mm. sotaväki ja
kenttäpapit voisivat helpommin käyttää sitä. Tämä Kaarle XI:n sotaraamatuksi
nimitetty versio ilmestyi 1685. Myöhemmistä raamatunsuomennoksista tunnetuin on
Antti Lizeliuksen käännös vuodelta 1776. Se on toiminut ainoana virallisena suo-
menkielisenä raamatunkäännöksenä aina 1930-luvulle saakka myös Ruotsissa
suomenkielisessä hengellisessä elämässä.
Keski-Ruotsin metsäsuomalaisille ei ole ollut mitään säännöllistä kirkollista
palvelua suomen kielellä samalla tavoin kuin Tornionlaaksossa (ks. edempää),
mutta on olemassa tietoja siitä, että pitäjissä, joissa asui paljon
suomenkielisiä, tämä otettiin joskus huomioon ja että niissä esiintyi erilaisia
suomenkielisiä kirkollisia toimituksia. Joillain tahoin on järjestetty
jokseenkin säännöllisesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia. Ainakin yhdessä
tapauksessa 1600-luvulla suomen kielellä on ollut myös merkitystä ansiona ja
Hasselassa Hälsinglandissa se on ratkaissut pappisviran nimityksen suomalaisten
jälkeläisen hyväksi. Myös Västmanlandin suomalaismetsissä nimitettiin pariin
otteeseen suomenkielentaitoisia pappeja, jotka todennäköisesti olivat
suomalaisten jälkeläisiä, ja myös muualla Bergslagenissa oli ajoittain suomea
osaavia pappeja. Tässä suhteessa asiat näyttävät olleen huonoimmin Vermlannissa,
alueella, jossa suomenkielinen väestö oli lukuisin.
Vuoden 1809 jälkeen suomi säilyi uskonnon kielenä Tornionlaaksossa sekä
matalakirkollisessa, lestadiolaisessa herätysliikkeessä että valtionkirkossa.
Rajaseurakuntien papeilta vaadittiin kaksikielisyyttä, koska
jumalanpalveluskieli oli sopeutettava vallitseviin väestöoloihin. Suomen kielen
asema arkikielenä varsinkin maaseudulla oli kiistaton, mutta ilmeisesti kieli
oli etenkin vuonna 1842 perustetussa Haaparannan kaupungissa yhteiskunnallinen
raja herrasväen ja palvelijoiden välillä. Vanhassa Alatornion (Nedertorneå)
seurakunnassa, joka vuoden 1809 rauhansopimuksen jälkeen oli puolittunut, suomi
oli edelleenkin kirkonkieli aina 1830-luvulle saakka, jolloin silloisen
Haaparannan kauppalan ruotsinkielinen väestö vaati, että myös ruotsia
alettaisiin käyttää. Tuloksena oli, että tuomiokapituli määräsi pidettäväksi
ruotsinkielisen pääjumalanpalveluksen kerran kuussa ja ruotsinkielisiä juma-
lanpalveluksia suurempien pyhien yhteydessä.
Tornionlaaksossa kokonaisuudessaan kehitys on johtanut siihen, että ruotsi on
tullut yhä yleisemmäksi kirkossa ja muussa hengellisessä elämässä, mutta myös
suomen kielellä on säännöllisesti pidetty jumalanpalveluksia ja suoritettu muita
kirkollisia toimituksia. Näin tehdään edelleenkin varsin yleisesti. Ruotsalaiset
teologianopiskelijat, jotka ovat halunneet opetella suomea, ovat Luulajan
hiippakunnan kautta voineet saada edullisia stipendejä, jos he ovat sitoutuneet
palvelemaan joitakin vuosia Tornionlaakson kaksikielisissä seurakunnissa. Myös
Pohjois-Ruotsin saamelaisille suomi on aina meidän päiviimme saakka ollut lingua
sacra. Sekä lestadiolainen herätysliike että Ruotsin kirkko ovat julkaisseet
lukuisia uskonnollisia kirjoja suomeksi. Klassisia ovat ennen kaikkea Lutherin
ja Lars Levi Laestadiuksen suomenkieliset postillat. Luulajan hiippakunta on
vastannut mm. Ruotsin eri virsikirjapainosten suomenkielisten versioiden
julkaisusta.
Toisen maailmansodan jälkeinen muuttoliike Suomesta on vaikuttanut siihen,
että suomenkielinen kirkollinen toiminta on levinnyt maan muihinkin osiin, ja
suomenkielisiä pappeja työskentelee Ruotsin valtionkirkon palveluksessa monilla
paikkakunnilla. Vuonna 1952 Ruotsin kirkko palkkasi ensimmäisen suomenkielisen
papin Etelä-Ruotsiin ja hän sai tehtäväkseen toimia Skaran hiippakunnassa
varsinkin siellä asuvien inkeriläisten keskuudessa.
Helluntailiike on suurin vapaakirkollinen ryhmä, jolla on suomenkielistä
toimintaa. Myös Jehovan todistajissa on suomenkielisiä. Ortodoksit ovat
liittyneet Ruotsin suomalaiseen ortodoksiseen seurakuntaan, joka perustettiin
vuonna 1958. Seurakunnalla on kirkkoherra ja sen kirkollinen keskus on
Tukholmassa. Monet ortodokseista ovat inkeriläisiä tai karjalaisia.

3.2 Maallinen suomenkielinen kirjallisuus

Oikeudenkäyntikaaren kaikkia tuomioita koskeva määräys, jonka mukaan niissä ei
saa vedota ulkomaiden lakeihin eikä vieraisiin kieliin, tulkittiin pitkään
siten, että suomi oli vieras kieli, joka ei voinut tulla kysymykseen hallinnossa
tai virastoissa. Ruotsin siviilihallinnosa virkamiehiltä ei vaadittu samaa
kaksikielisyyttä kuin kirkossa, mutta sitä vastoin tulkinta oli pakollinen
Ruotsin siviilihallinnosa kaikissa julkisissa toimituksissa 1500-luvulta
lähtien. Oikeudenkäynnit, verollepanot, henkikirjoitukset, perinnönjaot,
pesänselvitykset sekä kuulutusten ja julkisten kirjelmien esitykset piti
tapahtua suomeksi tulkitsemalla. Kaikki pitäjänkokousten pöytäkirjat
kirjoitettiin vaadittuun tapaan ruotsiksi, mutta ennen kuin pöytäkirja
tarkistettiin, asiakirja oli tulkittava myös suomeksi kokouksessa läsnäoleville.
Västerbottenin läänin, joka silloin käsitti myös nykyisen Norrbottenin läänin,
maaherra oli jo 1760-luvulla ehdottanut, että kokoelma lakeja ja asetuksia
julkaistaisiin myös suomenkielisenä käännöksenä niiden Ruotsin alamaisten
hyödyksi, jotka puhuivat tai lukivat pelkästään suomea. Vasta runsaat sata
vuotta myöhemmin, kun Ruotsi jo aikoja sitten oli menettänyt Suomen, mutta sillä
oli suomenkielistä väestöä Tornionlaaksossa ja pienemmässä määrin myös
Taalainmaan ja Vermlannin suomalaismetsissä, ehdotus otettiin käsiteltäväksi
Norrbottenin lääninhallituksen hakemuksessa. Kokoelma julkaistiin vuonna 1873 ja
se sisälsi lakeja ja asetuksia kunnallishallinnosta, henkikirjoituksesta,
kihlakunnanoikeudesta, rikoslaista, kirkkolaista, palkollissäädöksestä,
tilusjaosta, lainhuudatuksesta, köyhäinhoidosta, metsästyksestä ja kalastuksesta
(rajajokena toimivassa Tornionjoessa). Sitä painettiin tuhat kappaletta, joista
suurin osa toimitettiin Luulajan lääninhallitukseen virkamiehille ja kunnan-
hallituksille jaettavaksi.
Jo paljon aikaisemminkin käännettiin ja julkaistiin lainopillisia tekstejä
suomeksi. Todennäköisesti ensimmäisen lakitekstin suomennoksen teki Tukholman
suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti (Martinus Olai), joka käänsi
Kristoferin maanlain suomeksi 1500-luvun puolivälissä. Kirkkoherra Ljungo
Tuomaanpoika suomensi kaupunkilain vuonna 1609. Ensimmäiset suomen kielelle
käännetyt asetustekstit käsittelivät hyvin konkreettisia asioita, kuten rahvaan
kuskaamisvelvollisuutta, kymmenyksiä ja sotaväen määräyksiä. 1700-luvun alusta
lähtien asetustekstien käännökset ja muut julkiset painotuotteet painettiin
Tukholmassa ja Tukholman kansliakollegio katsoi välttämättömäksi palkata suo-
menkielisiä kääntäjiä. Näitä toimi sen jälkeen vuosina 1735-1809.
Reformaation ajaksi kutsutun satavuotiskauden aikana ilmestyi noin 60 suomen-
kielistä kirjaa ja muuta painotuotetta. Julkaisut olivat enimmäkseen käännöksiä
ja pääasiallisesti uskonnollisluonteisia, mutta kirkollisen elämän ulkopuolella
laajimmat työt tehtiin lakitieteen alalla. Kun Ruotsin valtakunnan laki (Svea
rikes lag) ilmestyi 1734, sitä alettiin pian kääntää suomeksi, mutta
suomenkielistä versiota ei painettu ennen kuin vuonna 1759, eikä se koskaan
tullut virallisesti päteväksi. Painatus tapahtui muuten yksityisin varoin.
Puhtaasti lyyristä suomenkielistä runoutta luotiin varsin vähän yhteisen
valtakunnan aikana. Tästä osa kirjoitettiin suomalaisen kansanrunouden
runomitalla, kalevalamitalla. Kansanomainen, Suomen kirjallisuudenhistoriassa
ensimmäisenä nimeltä tunnettuna rahvaanrunoilijana mainittu runoilija on
tornionlaaksolainen talonpoika Antti Mikkelinpoika Keksi (Anders Mickelsson
Keksi), jonka tunnetuin runo on mainio pilaruno Tornionjoen valtaisasta
kevättulvasta vuonna 1677. Se on kirjoitettu kalevalamitalla. Torakankorvassa
nykyisessä Ylitornion (Övertorneå) kunnassa elänyt Keksi kirjoitti myös
herjauslaulun kelvottomasta papista Nicolaus Ulopolitanuksesta. Tämäkin runo on
säilynyt.
Åbo Akademin ns. fennofiilit alkoivat 1700-luvun lopulla kerätä ja julkaista
suomalaista kansanrunoutta, sananparsikokoelmia, mytologisia tarinoita ja muuta
sen kaltaista. 1800-luvun alussa J.A. Gottlund ja muut suomalaiset Upsalan
ylioppilaat tekivät vastaavanlaista keräystyötä Taalainmaan ja Vermlannin
suomalaisten parissa. Gottlundin kokoelmissa on kertomuksia, jotka liittyvät
Kalevalan myytteihin, esimerkiksi Sammaksesta kertova tarina, joka on merkitty
muistiin Säfsnäsissä Taalainmaalla 1817. Kertomuksella on ollut tietty rooli
Kalevalan myyttistä Sampoa koskevissa keskusteluissa. Myös 1800-luvun lopulla
ja 1900-luvulla mm. tornionlaaksolainen Matti Mörtberg on tehnyt
kielitieteellistä ja folkloristista keräystyötä Vermlannin suomalaisten
keskuudessa.
Myös sanakirjoja ja kielioppeja alettiin julkaista: ensimmäisen suomen kielen
kieliopin laati vuoden 1638 raamatunkäännöskomitean puheenjohtaja Eskil
Petraeus, ja se ilmestyi vuonna 1649. Ruotsin vallan aikana ilmestyi vielä kaksi
kielioppia, Mattias Martinuksen kielioppi vuonna 1689 ja Bartholdus (Pärttyli)
de Vhaelin kielioppi vuonna 1733.
Ensimmäinen varsinainen suomalainen sanakirja oli Daniel Jusleniuksen Suoma-
laisen Sana-Lugun Coetus (1745), joka käsittää noin 16 000 latinaksi ja
ruotsiksi käännettyä suomalaista sanaa. Lähinnä raamatunkääntäjänä tunnettu
Antti Lizelius julkaisi ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä (Suomenkieliset
Tieto-Sanomat) 1776, mutta lehden olemassaolo jäi lyhyeksi, vajaan vuoden
mittaiseksi.
Ruotsissa alettiin julkaista kaksikielistä sanomalehteä nimeltä Haparandabla-
det/Haaparannanlehti vuonna 1872. Se on ollut meidän päiviimme saakka Ruotsin
ainoa kaksikielinen päivälehti. Ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan ja siihen
kuuluvan parlöörin (tulkkisanakirjan) julkaisi 1889 Luulajassa
tornionlaaksolainen Johan Waara-Grape. Uusia suomenkielisiä tai torni-
onlaaksonsuomenkielisiä sanakirjoja on julkaistu Ruotsissa vasta kahden viime
vuosikymmenen aikana. Ensimmäinen tornionlaaksonsuomella kirjoitettu teksti,
joka pyrkii täyttämään kaunokirjallisia vaatimuksia, on William Snellin
Kamaripirtti (Berättelser från Kamaripirtti), jonka Helsingissä toimiva WSOY:n
kustantamo julkaisi vuonna 1944. Tärännössä julkaistussa Bifurkationen-
koululehdessä täräntöläistalonpoika Johan Lantto kirjoitti 1940-luvun puoli-
välissä kertomuksia seudun elämästä. Nämä samoin kuin Snellin kirja on jul-
kaistu myös kirjoitussarjassa Tornedalica, jota alettiin toimittaa Luulajassa
vuonna 1962. (Sarjaan kuuluu noin 50 kirjaa, joista useimmat, tieteelliset
tutkielmat mukaanlukien, ovat ruotsinkielisiä.)

3.3 Suomen kieli koululaitoksessa

Ennen vuotta 1809 opetuslaitos oli järjestetty samantapaisesti molemmissa
valtakunnanpuoliskoissa. Uskonpuhdistuksen jälkeen opetusta annettiin ruotsiksi.
Vuoden 1809 jälkeen kysymys opetuskielestä ja suomen kielen roolista
opetuslaitoksessa on aina 1960-luvulle saakka lähes pelkästään Tornionlaakson
kysymys.
Ruotsi oli hävinnyt vuosina 1808-1809 Venäjää vastaan käymässään sodassa
Pohjoiskalotin kaupalle tärkeän Tornion kauppakaupungin. Virkaatekevän maaherran
Per Adolf Ekornin esityksestä Ruotsin valtiovalta alkoi suunnitella uutta
kaupunkia Ruotsin puolelle rajaa Tornion tilalle. Yrityksen perustaa Kaarle
Juhanan kaupunki Nikkalaan epäonnistuttua Haaparannan kylä sai vähitellen
kauppalan oikeudet ja 1842 kaupunkioikeudet. Ruotsinkielisiä muutti kaupunkiin
Torniosta ja myös Ruotsin eteläosista, ja melko lyhyessä ajassa Haaparanta peri
Tornion roolin vahvana ruotsinkielisenä pesäkkeenä muuten suomenkielisellä
seudulla.

Haaparannan apologistikoulu

Tornion menetys merkitsi myös, että Ruotsi menetti alueen ainoan koulun,
vuodesta 1630 toimineen ns. Tornion pedagogian. Vuoden 1820 koulujärjestyksen
mukaan oppilaitokset jaettiin kahteen ryhmään: oppikouluihin ja
apologistikouluihin. Haaparanta sai vuonna 1833 ns. alemman apologistikoulun.
Apologistiluokkia oli ollut vuoden 1724 koulujärjestyssäännöstä lähtien. Siinä
ne merkitsivät erityisiä koululuokkia, joissa annettiin kirjoitustaidon ja
luvunlaskun opetusta siinä määrin, että se vastasi käytännön tarpeita
erilaisissa porvarillisissa ammateissa. Nykyisen terminologian mukaan tämä
vastaisi lähinnä kauppakouluja (kreikan apologizesthai = hoitaa tilejä).
Ensimmäisenä vuonna kouluun otettiin kymmenen oppilasta.
Ennen koulun perustamista Alatornion pitäjänmiehet olivat esittäneet toivomuk-
siaan. Suunnilleen samanaikaisesti Ylitornion pitäjänmiehet olivat korostaneet
seudun tarvitsevan koulua. Erityisesti oli huomautettu, että koulun opettajan
pitäisi olla suomenkielinen, koska väestö oli suurimmaksi osaksi suomenkielistä.
Koulun sijoituksesta tuli siten kiistakysymys. Ylitorniolainen valtiopäivämies
Eric Mörtberg oli ehdottanut koulun sijoittamista kotikyläänsä, kun taas
Kainuusta (Kalixista) kotoisin oleva valtiopäivämies Johan Jacob Rutberg
vaikuttaa puhuneen valtakunnantasolla Haaparannalle sijoittamisen puolesta.
Alueen pitäjänmiehiltä koulun perustamiselle saatu välitön vastakaiku johtui
ilmeisesti osittain siitä, että Tornion koulua varten aikaisemmin varattu
palkkamääräraha oli nyt kokonaisuudessaan käytettävissä uutta koulua varten.
Haaparannan apologistikoulun alkaessa toimintansa vuonna 1833 korostettiin, että
pääpaino pitäisi panna "ruotsin kielen opetukselle". Tämän muotoilun taustalla
oli jo vuoden 1649 koulujärjestyksessä vahvistettu ns. valtakunnankieliperiaate,
jonka mukaan kaikissa valtakunnan kouluissa oli noudatettava samaa ääntämystä.
Silloin otettiin käyttöön muotoilut kuten "...on opetettava kaunista ja sujuvaa
kirjoittamista ruotsin kielellä" ja "...kirjeiden laatimista puhtaalla ja
kauniilla ruotsin kielellä".
Oulusta lähtöisin oleva piispa Frans Michael Franzén, joka Härnösandin piispan
ominaisuudessa toimi koulun tarkastajana, huomautti vuodelta 1840 peräisin
olevassa muistiossa suomen kielen opetuksen puuttumisesta koulussa. Hän korosti
miten tärkeätä on, että seudulla on suomenkielentaitoisia virkamiehiä, jotka
pystyivät toimimaan ilman tulkkia suomenkielisten keskuudessa. Koulun
suomenkielisille oppilaille piti piispan mukaan opettaa ruotsin kielen kieliopin
lisäksi myös suomen kielioppia. Suomea alettiin opettaa neljä tuntia viikossa,
mutta vain muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1847, suomi katosi lukujärjestykses-
tä. Suomi tuli takaisin oppiaineeksi apologistikoulua seuranneessa
oppilaitoksessa vasta 1900-luvulla.

Kansakoululaitos syntyy

Ruotsin vuodelta 1842 peräisin oleva kansakoulusääntö edellytti, että joka
pitäjässä olisi viiden vuoden kuluessa säännön vahvistamisesta ainakin yksi,
mieluimmin pysyvä koulu. Kesti kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin
Tornionlaakso sai ensimmäisen kansakoulunsa Haaparannalle perustetun koulun
muodossa. Koulusta ei kuitenkaan tullut heti pysyvää ja vaikuttaa kestäneen aina
vuoden 1854 kevääseen, ennen kuin opetus pääsi alkamaan. Ainakin alussa opetusta
annettiin pelkästään ruotsin kielellä. Vuonna 1867 Haaparannan kaupunki perusti
oman, muusta pitäjästä eli Alatornion maaseudusta, riippumattoman, erillisen
kouluneuvoston. Kiinteässä kaupunkikoulussa opetuskieleksi tuli ruotsi, kun taas
maaseudun kiertokoulussa opetettiin suomeksi.
Kaupungin ensimmäinen alakoulun opettaja oli Angelika Laestadius, lestadiolai-
sen herätysliikkeen perustajan Lars Levi Laestadiuksen tytär. Hän toimi
Haaparannalla 1867-1901. Kaarle Kustaan kunnassa, jonka keskuspaikkakunta oli
Karunki, kouluopetus pääsi käyntiin myöhemmin kuin Haaparannalla. Opetusta
annettiin suomeksi. Ensimmäinen opettaja oli Yli-Kainuusta (Överkalix) kotoisin
oleva Jöns Wennberg, joka oli valmistunut Härnösandin seminaarista ja joka oli
oppinut suomea työskennellessään karvarinoppilaana Torniossa.
Kansakoulun leviäminen toteutui hitaasti myös muissa Tornionlaakson osissa,
mm. siksi että pitäjät olivat laajoja ja sitäpaitsi köyhiä, mutta osittain myös
sen takia, että oli vaikea hankkia suomenkielentaitoisia opettajia ja
suomenkielisiä oppikirjoja. Vielä 1860-luvun alussa kouluja oli vain yksitoista.
Opetusta annettiin aluksi pelkästään tai lähes pelkästään lasten äidin-
kielellä, suomeksi. Oppikirjat hankittiin Suomesta ja ne olivat usein
paragloss-tyyppisiä, joissa toisella palstalla oli ruotsinkielinen teksti ja sen
vieressä suomenkielinen. Oppikirjat hankittiin mm. Oulusta. Vähitellen otettiin
käyttöön vapaaehtoinen ruotsin opetus, jota annettiin alussa vain
lahjakkaammille oppilaille ja vanhempien suostumuksella.
Myös ruotsin opetusta annettiin suomeksi ja enimmäkseen sisäluvun ja käännös-
harjoitusten muodossa. Opetuksessa käytetty menetelmä oli samanlainen kuin
oppikoulujen antamassa vieraiden kielten opetuksessa. Vähitellen ruotsin
tunneilla siirryttiin opettamaan ruotsiksi. Vuonna 1885 ruotsin kieltä oli
alettu opettaa kaikissa kansakouluissa Tornion kansakouluntarkastajan piirissä
ja myös suuressa osassa sen pienemmistä kansakouluista ja alakouluista.
Ruotsinkielistä opetusta oli vähän kerrassaan alettu soveltaa monin paikoin,
kuten Korpilompolossa jo vuonna 1860 ("myös opetusta ruotsiksi").

Suomalaisseutujen opettajakoulutus

Vuoden 1873 marraskuussa kansakouluntarkastaja Zacharias Grape laati ehdotuksen
suomalaisseutujen koululaitoksen parantamisesta. Grape väitti, että kansanopetus
suomenkielisillä seuduilla asukkaiden vieraan kansallisuuden, heidän
varattomuutensa ja laajalle alueelle levinneisyytensä johdosta aiheutti
suurempia kustannuksia kuin muualla Ruotsissa. Hän anoi valtion määrärahoja mm.
suurempiin stipendisummiin suomenkielisille seminaariopiskelijoille, palkkalisää
seudun opettajille ja valtionavustusta uusien kansakoulujen ja varsinkin
alakoulujen perustamiseen. Tähän sisältyi myös esitys alakoulunopettaja-
seminaarin perustamisesta "suomalaisia seurakuntia" varten.
Vuoden 1874 valtiopäivillä Grapen ehdotus tuli esille hallituksen esityksenä.
Valtiovaliokunta puolsi esitettyä erityistä opettajakoulutusta suomalaisseutuja
varten, mutta se halusi sijoittaa tämän Härnösandiin eikä Haaparannalle niin
kuin oli ehdotettu. Sijoituskysymyksen vastakkaisuuksista huolimatta
valtiopäivät päättivät erityisestä "suomalaisseutujen määrärahasta" ja
alakoulunopettajaseminaarin perustamisesta Haaparannalle.
Seminaarin opetuskieli oli aluksi suomi niin kuin kansakouluissakin. Tämä oli
välttämätöntä, koska oppilaat olivat pelkästään suomenkielisiä. Ruotsia luettiin
vain oppiaineena, mutta sen katsottiin olevan tärkein aine. Seminaarin
oppikurssia laajennettiin vuonna 1877 kahteen vuoteen ja 1884 kolmeen vuoteen.
Samalla kun kolmas vuosikurssi otettiin käyttöön, tuli myös opetuskieleen muutos
niin että kolmannen luokan opetus tapahtui kokonaan ruotsin kielellä. Sen
jälkeen seurasi vähittäinen muutos ruotsalaistamista kohti. Lukuvuonna 1882-83
seminaarin harjoituskoulussa (kansakoulussa) annettiin ensimmäistä kertaa
opetusta kokonaan ruotsiksi.
Vuonna 1891 vahvistettiin kirkonkuulutuksessa ennen syyslukukauden alkua
seminaariin pääsyn ehdoksi, että hakijalla oli "sellaiset tiedot ruotsin
kielessä, että hän pystyi seuraamaan opetusta, jota annetaan pelkästään
kyseisellä kielellä". Oltuaan aluksi oppiaine ruotsista oli tullut opetuskieli,
kun taas suomesta nyt tuli oppiaine. Vuonna 1899 suomen kielen taito poistettiin
pääsyvaatimuksista.

Täysin ruotsalainen kansakoulu

Ennen 1880-lukua ainoastaan Tornionlaakson kirkonkylissä oli kuusiluokkaisia
kouluja. Sitäpaitsi koulujen varustelu oli puutteellinen. Ennen Haaparannan
seminaarin syntymistä opettajat olivat usein epäpäteviä. Heidän ruotsin kielen
taitonsa oli puutteellinen eikä heillä yleensä ollut mitään muodollista
koulutusta suomen kielessä.
Kustannussyistä monet pitäjät eivät katsoneet voivansa perustaa kouluja siinä
tahdissa kuin ne itse halusivat ja valtiovalta oli toivonut. Tämän asenteen
johdosta hallitus päätti perustaa neljä kiinteätä koulua valtion kustannuksella,
nimittäin Lappträskiin, Nikkalaan, Teurajärvelle ja Turtolaan/Svansteiniin.
Valtio vastaisi opettajien palkkauksesta ja antaisi kunnille vuokra-avustusta
koulun tiloihin. Parissa tapauksessa, Lappträskissä ja Teurajärvellä, valtio
kustansi myös koulutalon ja opettajien asunnot. Valtionavustuksen ehtona oli,
että vain ruotsia käytettäisiin opetuskielenä. Yhä useammat kunnat anoivat nyt
valtionkouluja. Vuonna 1919 niitä oli 91 kappaletta.

Kielikysymysasenteita 1800-luvulla

Norrbottenin maaherra luonnehti 1847 tornionlaaksolaisten asennetta ruotsin
kieleen seuraavalla tavalla: "suomenkielinen rahvas oivaltaa myös ruotsin kielen
ymmärtämisestä koituvan edun ja haluaa siksi oppia itse, mutta etenkin saada
lapsensa oppimaan kielen, ja tämän takia se usein kustantaa näiden oleskelun
ruotsinkielisissä pitäjissä". Koska vastaavanlaisia lausuntoja on tavattu
useita, tämän lainauksen katsotaan kuvastavan kansan todellista käsitystä.
Maaherra P. H. Widmark lausui vuonna 1860 miten hyödyllistä on, että väestö
sai opetusta "...suomen kielen lisäksi myös ruotsin kielen taidossa, jotta tästä
kielestä myöhemmin voisi tulla suomalaisen kansanheimon keskuudessa, ellei
yleisesti vallitseva, niin ainakin useimpien taitama kieli ...". Widmarkin
katsotaan myös olleen ensimmäinen, joka antoi lausunnon ruotsin kielen taidon
poliittisesta merkityksestä tässä suomenkielisessä rajamaakunnassa. Kieliolot,
ts. Tornionlaakson kielellinen eristäytyminen muusta Ruotsista, saattoivat
poliittisesta näkökulmasta vaikuttaa vaaralliselta. Widmarkille kaksikielisyys
oli toivottava poliittinen tavoite.
Vuoden 1874 valtiopäivillä suomalaisseutujen seminaarista käydyssä
keskustelussa mm. S.A. Hedin ja ministeri Gunnar Wennerberg puolsivat sen
sijoittamista Haaparannalle, kun taas maamiespuoluelaiset Emil Key ja kreivi
A.R. Posse olivat sitä vastaan. Viimeksimainitut pelkäsivät, että suomenkielisen
alakoulunopettajaseminaarin sijoittaminen rajakaupunkiin edistäisi "Suomen
kansallisuuden" muuttoa maahan.
1880-luvun lopulla mm. Norrbottenin läänin maaherra ilmaisi huolensa siitä,
että Haaparannan seminaari ei vaikuttanut täyttävän tehtäväänsä eli antaa
suomenkielisille oppilaille tarpeeksi hyvää ruotsin kielen taitoa ja ehdotti,
että se siirrettäisiin täysin ruotsinkieliselle paikkakunnalle. Ehdotuksen
taustalla oli pelko "suomen kielen laajenemisesta". Tätä ehdotusta arvostelivat
kovasti kansakoulunopettaja Grape, mies, joka oli ehdottanut erityistä
seminaaria suomalaisseudulle, sekä tuomiokapituli. Heidän motiivinsa olivat
periaatteessa samantapaiset kuin maaherran ehdotuksessa. Tulisi välttää luomasta
vastarintaa seudulla viranomaisten pyrkimyksiä vastaan, koska seminaarin
tehtävänä oli toimia kilpenä fennomaniaa vastaan.
Kun Mataringiin (Ylitornioon) perustettiin kansankorkeakoulu 1899 sanoivat
valtiopäivämies Georg Kronlund ja muut, että kansankorkeakoulun tehtävänä oli
toimia "ruotsin kielen viljelyn ja ruotsalaisen kulttuurin varustuksena
itärajallamme":
"Fennomaanien propagandan huomioonottaen eristäytyneen suomenkielisen
väestön olemassaolo maamme rajojen sisällä merkitsee tiettyä vaaraa
Ruotsille suhteessa itäiseen naapuriin."
Myös silloinen monarkki, Oskar II, kirjoitti päiväkirjaansa vastaavanlaisesti:
"Oli nimittäin kaikin tavoin vastustettava toisella puolella rajaa asuvien
fennomaanien aivan liian pitkään esteettä harjoittamaa suomen kielen
levittämistä Norrbottenin läänissä. Entisinä aikoina liberaalinen
patriarkaalinen hallituspolitiikka, jollainen usein on vallinnut kunnon
Ruotsissamme, on melko kevytmielisesti aliarvioinut sellaisen kielisu-
untauksen vaarat. Minä en suinkaan ummistanut niiltä silmiäni, ja tästä
todistavat lukuisat toimenpiteet, kuten seminaarin ruotsalaistaminen,
uudet ruotsalaiset kansakoulut Tornionlaaksossa, tiet, ruotsinkielinen
vapaaehtoiskoulu suomenkielisille jne."
Puolustuspoliittisilla, mutta ilmeisesti myös kansallismielisillä argu-
menteilla oli kaikesta päättäen suuri merkitys luotaessa kieli- ja koulutus-
politiikkaa Tornionlaaksossa 1800-luvun lopulla. 1870-luvun viisivuotis-
kertomuksissa läänin viranomaiset saattoivat ilmoittaa, että ruotsin kielen
taito oli käynyt yhä tavallisemmaksi rannikon "suomalaisissa" pitäjissä.
Maaherra Husberg raportoi vuonna 1897, että suomen ja ruotsin kielen väliset
suhteet olivat muuttuneet ruotsin kielen eduksi.

Vuoden 1919 suomalaisseutujen mietintö

Ns. suomalaisseutujen mietinnön taustalla oli vuoden 1917 valtiopäivien toisessa
kamarissa nostettu aloite. Siinä esitettiin täydellistä selvitystä Norrbottenin
läänin kansakoululaitoksesta. Vaikka suomalaisseutujen koululaitoksen katsottiin
edelleenkin olevan resurssien puolesta suositussa asemassa valtion 225 000
kruunun erityismäärärahan ansiosta, joka myönnettiin "kansanopetuksen
edistämiseksi valtakunnan pohjoisimmilla seuduilla asuvien suomalaisten
keskuudessa", tarvittiin aloitteentekijän mielestä lisätoimenpiteitä kiinteiden
koulujen ja riittävän työtupamäärän perustamiseksi. Aloitteentekijän mukaan
työtupajärjestelmällä oli suuri merkitys annettaessa suomenkielisille lapsille
hyvä ruotsin kielen taito.
Valtiopäivien Kuninkaalliselle Majesteetille osoittamassa kirjeessä
korostettiin, että komitean oli ennen kaikkea selvitettävä, miltä paikkakunnilta
vielä puuttui järjestetty koululaitos ja missä määrin oli mahdollista korvata
monin paikoin esiintyvät pienet kansakoulut täydellisillä kansakouluilla.
Opettajien koulutusta ja varsinkin heidän kykyään opettaa valtakunnan kielellä
ja valtakunnan kieltä piti myös parantaa. Myös uusien opetusvälineiden ja uusien
pedagogisten menetelmien tarvetta tuli tutkia.
Valtiopäivien kirjelmässä korostettiin kuitenkin, että tarmokkaammin
harjoitetun ruotsin kielen opetuksen tarkoituksena ei pitäisi olla tukahduttaa
tai hävittää suomen kieltä, vaan että sen sijaan tämän rajaseudun väestölle
annettaisiin tilaisuus oppia puhumaan kahta kieltä.
Asetettua komiteaa johti piispa Olof Bergqvist. Muiksi jäseniksi tulivat
ruustinna Amanda Nyman Haaparannalta, kansakouluntarkastaja N.J.F. Almqvist
Skellefteåsta, agronomi W.L. Wanhainen Luulajasta (lähtöisin Pajalasta) ja
kansakoulunopettaja E. U. Eriksson Karungista.
Komitea laati melko laajan taustakuvauksen yleisistä oloista, kuten väestön
levinneisyydestä ja syntyperästä, elinkeinoelämästä, kulttuurioloista ja
uskonnosta, mutta tehtävänsä mukaisesti se omisti olennaisimman osan kouluolojen
selvittämiselle sekä koululaitoksen aineellisille edellytyksille piiri piiriltä.
Lähes puolet yli 400 sivusta omistettiin itse ehdotukselle. Mietinnössä
käsitellyt kouluaineet olivat äidinkieli (= ruotsin kielen opetus), kotiseu-
tuoppi ja kristinuskon opetus. Jotta saataisiin selville paikkakuntalaisten
käsitys täysin ruotsinkielisestä opetuksesta järjestettiin asiantuntijakokouksia
eri kirkonkylissä. Haaparannan seminaarin silloisen rehtorin Hugo Tenerzin
mukaan kokouksien osanottajat olivat valtaosin pappeja, opettajia ja muita
ruotsinkielentaitoisia ja vain harvoin tuli muiden asukkaiden, ts. rahvaan,
käsitys esille. Näiden kokouksien mielialat olivat mitä suurimmassa määrin
ruotsin kielen puolella. Suomen kielen opetukseen suhtauduttiin joko suorastaan
vihamielisesti tai sitä pidettiin tarpeettomana, koska kansa osasi jo suomea.
Joissakin näistä kokouksista, nimittäin Junosuannossa, Karesuannosssa,
Korpilompolossa, Mataringissä (Övertorneå) ja Tärännössä, esitettiin toivomus,
"että ruotsin kielen opetuksen ohella annettaisiin jossain määrin myös suomen
kielen opetusta".
Kouluneuvostojen puheenjohtajat, jotka melkein poikkeuksetta olivat pappeja,
vastasivat kyselyihin suhtautumisesta suomen kieleen. Vain kolme näistä oli
suomen kielen opettamisen tai suomen apukielenä käyttämisen kannalla.
Kirkkoherra P. O. Pettersån Korpilompolosta korosti, että
"Itse kukin haluaa mieluummin tutustua kristinuskoon omalla äidinkielellään.
...Jos ruotsalaistamistyön annetaan mennä niin pitkälle, että kansa ei saa
tutustua kristinuskoon äidinkielellään, tämä on erittäin arka asia, samoin kuin
aikaisemmin norjalaisten kansallistamispyrkimykset lappalaisten keskuudessa ja
nyt viimeksi saksalaisten puolalaisten keskuudessa suorittamat toimet selvästi
osoittavat. Tässä suhteessa on vältettävä kaikkea, joka vaikuttaa sorrolta;
sillä muuten voi käydä niin, että Euroopan yleinen mielipide haluaa puuttua
siihen niin kuin vuonna 1901, jolloin koko Euroopassa syntyi meteli siitä, että
puolalaiset lapset "avaient été violemment frappés par leurs instituteurs
allemands pour avoir refusé de réciter leur catéchisme en allemand".[3] Useimmat
jakavat varmaan ajatuksen, jonka silloin lausui eräs äiti: "Je veux bien que les
petits apprennent l''''allemand pour être savants, mais je veux qu''''ils sachent le
catéchisme en polonais, pour pouvoir prier avec nous".[4] Sopivasti muuttamalla
näitä sanoja voitaisiin soveltaa suomalaisseutujen oloihin.
Maaviskaali J. Waara-Grape, Karesuannon koulunjohtokunnan puheenjohtaja,
perusteli tiettyä suomen opetusta seuraavasti:
"Suomen rajalla asuvan Ruotsin alamaisen on käytännön elämässä usein pakko
käyttää suomen kirjakieltä. ... Vanhemmat haluavat yleensä, että he oppivat sen
(= ruotsin). He haluavat kuitenkin myös, että lapset osaavat myös lukea ja
kirjoittaa suomea."
Pettersån halusi siis, että kristinuskon opetus tapahtuisi suomeksi, maav-
iskaali Waara halusi suomen kirjakielen opetusta tunnin viikossa kansakoulun
ylimmällä luokalla ja sen lisäksi Vittangin rovasti Georg Bergfors sanoi, että
suomea voitaisiin käyttää "jossain määrin" apukielenä alakoulussa. Kahdeksan
muuta kouluneuvostojen puheenjohtajaa vastasi jyrkästi "ei" kysymykseen, joka
oli muotoiltu seuraavasti: "Onko mielestänne sopivaa, että opetusta annetaan
myös suomen kielellä?"
Vastaavanlaisia kiertokyselyjä tehtiin opettajien keskuudessa. Nämä eivät
käsittäneet ainoastaan asenteita, vaan myös suomen kielen todellista käyttöä
opetuksen apukielenä. Kolmannes opettajista vastasi "kyllä" edellä mainittuun
kysymykseen. Yksi ainoa näistä oli sitä mieltä, että suomi pitäisi ottaa
käyttöön opetusaineena. Kaarle Kustaan kunnassa, Hietaniemessä, Ylitorniossa,
Korpilompolossa ja Junosuannossa ei ollut yhtään opettajaa, joka puolsi
minkäänlaista suomen kielen käyttöä. Tyypillisiä huomautuksia ei-vastauksiin
olivat suomalaisseutukomitean mukaan seuraavat:
* Kukaan lasten vanhemmista ei halua, että lapset oppivat suomea.
* Miksi opettaa lapsille suomea, kun he jo osaavat tätä kieltä?
* Kysymys olisi uudesta kielestä, suomensuomesta, sillä Tornionlaakson suomi
on vain murre.
* Me viime aikojen opettajattaret emme ole päteviä opettamaan suomea.
* Lapset eivät yrittäisi koulussa, he eivät ajattelisi ja siksi he eivät
oppisi ruotsia.
Opettajien keskuudessa suoritetun kyselyn mukaan noin 38 prosenttia
opettajista käytti suomea apukielenä.
Komitea päätyi mm. siihen johtopäätökseen, että valtiolla oli syytä "jatkuviin
uhrauksiin", ts. tarvittiin edelleenkin suuria määrärahoja suomalaisseutujen
kansakoululaitoksen rakentamiseen. Pääsyynä oli suomalaiskansallinen kiihotus,
jota komitean mukaan oli esiintynyt rajaseudulla Suomen puolelta:
...ulkoapäin tätä pohjoisimman Ruotsin osaa kohtaan suunnattu huomio. Tämä
vieras mielenkiinto on myös, niin kuin aikaisemmin on lyhyesti huomautettu,
ilmennyt agitaationa, jonka ilmeinen tarkoitus on ollut vastustaa kaikin
tavoin ruotsin opetusta Norrbottenin suomea puhuvissa osissa.
Komitea viittasi myös siihen, että kansa itse halusi oppia ruotsin kieltä.
Äidinkielenopetusta (= ruotsin opetus) sellaisenaan pidettiin kuitenkin
tyydyttävänä eikä sen katsottu tarvitsevan lisätunteja sen jälkeen, kun koko
valtakuntaa varten tehty vuoden 1919 opetussuunnitelma oli tullut voimaan. Sen
sijaan olisi laadittava uutta opetusaineistoa erityisesti suomalaisseutujen
kouluja varten. Sen lisäksi ruotsinkieliselle kristinuskon opetukselle olisi
annettava suurempi tuntimäärä. Sitä olisi lisättävä kahdesta kolmeen tuntiin
viikossa. Tätä perusteltiin mm. väestön voimakkaalla kiinnostuksella uskontoon.
Mietinnön mukaan opettajien kotiseututietouden koulutusta olisi myös
parannettava. Yhteenvetona komitea totesi, että neljä vuosikymmentä aikaisemmin
aloitetun ruotsinkielisen opetuksen tulisi jatkua entiseen tapaan ja ettei
suomen kielen opetus ollut tarpeen.
Komitean jäsen Wanhainen esitti komitean enemmistöstä eriävän mielipiteensä
pitkässä kirjelmässä. Hän oli sitä mieltä, että koulutyön pitäisi johtaa
todelliseen kaksikielisyyteen. Hän kiisti myös mietinnössä suomen kielen käyttöä
vastaan esitetyt perustelut, jotka hänen mielestään olivat täynnä vastakohtia:
Nimittäin että toisaalta väestö jo osasi tarpeeksi hyvin suomea, toisaalta että
Tornionlaakson suomi oli vain murre ja toisaalta Suomessa käytettävä suomi olisi
uusi kieli tornionlaaksolaisille. Vastaavanlaisin perustein voitaisiin Wanhaisen
mukaan lakkauttaa äidinkielen opetus kaikissa valtakunnan kouluissa.

Vuoden 1928 kielipetitio

Vuoden 1928 helmikuussa kahdeksan Tornionlaakson opettajaa jätti kouluylihalli-
tukselle kirjelmän, jossa he ehdottivat että suomi pitäisi ottaa käyttöön sekä
opetuskielenä että oppiaineena. Heidän perustelunsa olivat toisaalta oman
äidinkielen taidosta koituva yleinen hyöty, toisaalta se, että suomen kielen
taito vastasi "poliittisen elämän vaatimuksia". He vaativat myös suomen kielen
osaamista suomalaisseuduilla vaikuttavilta opettajilta, yliopettajilta ja
kouluntarkastajilta.
Kielianomus - kielipetitio - joksi opettajien kirjelmää kutsuttiin, herätti
voimakkaita tunnepitoisia reaktioita varsinkin monien koulumaailmassa toimivien
keskuudessa. Mahdollisesti opettajapetition vaikutuksesta silloinen
opetusministeri ehdotti vuonna 1932, että suomi otettaisiin vapaaehtoiseksi
aineeksi lakisääteisen opetuksen puitteissa. Asia kaatui varsinkin ensimmäisen
kamarin valtiovaliokunnan puheenjohtajan, Luulajan piispan Olof Bergqvistin
vastustukseen. Hän oli ollut myös suomalaisseutukomitean puheenjohtaja. Hän
edusti samaa näkemystä, jota kuningas Oskar II oli ilmaissut
vuosisadanvaihteessa, kun Tornionlaakson kansankorkeakoulu perustettiin:
kielikysymys oli pohjimmiltaan puolustus- ja turvallisuuspoliittinen kysymys.
Kolme vuotta myöhemmin ehdotus vapaaehtoisesta suomen kielen opetuksesta tuli
kuitenkin hallituksen esityksenä valtiopäiville, tällä kertaa opetusministeri
Arthur Engbergiltä. Hänen mielestään oli "oikea periaate, että kaksikielisen
väestön keskuudessa kouluopetus järjestettäisiin niin, että jokainen saa
mahdollisuuden oppia lukemaan ja kirjoittamaan äidinkieltään". Tämä voitaisiin
järjestää jatkokoulun puitteissa. Valtiopäivät olivat Engbergin esityksen
kannalla, mutta käytännössä sillä ei ollut menestystä. Epäonnistumiseen vaikutti
osaltaan se, että jatkokoulu suhteellisen pian hävisi kun kouluvelvollisuutta
pidennettiin kuudesta seitsemään vuoteen.

Vapaaehtoinen lukiosuomi

Haaparannan apologistikoulu kehittyi yleiseksi oppikouluksi, jossa vuonna 1909
voitiin ensi kertaa suorittaa reaalitutkinto. Koulusta tuli 1935 ns. korkeampi
yleinen oppilaitos, joka Luulajan jälkeen oli toinen Norrbottenin läänissä.
Oppilaspohjaksi tuli koko pohjoinen ja itäinen Norrbotten: Haaparannalta ja
Kalixista etelässä Jällivaaraan, Kiirunaan ja Karesuantoon pohjoisessa. Suomi
oli Haaparannan lukion opetussuunnitelmassa jo ensimmäisestä lukuvuodesta
lähtien. Valinnaisaineista voi nimittäin yhden nykykielen vaihtaa suomeen.
Silloinen rehtori teki aloitteen valintamahdollisuuksien lisäämisestä niin,
että suomi vuodesta 1938 voitiin valita lisäaineeksi. Kesti kuitenkin vuoteen
1944 ennen kuin suomen kielen opetus pääsi käyntiin ja se lakkasi jo parin
vuoden kuluttua. Opetus aloitettiin uudelleen 1950-luvun puolivälissä, jolloin
oppilaat saivat mahdollisuuden lukea suomea ylimääräisenä, vapaaehtoisena
valinnaisaineena. Tämä opetus oli sen jälkeen käynnissä suurin piirtein
1970-luvun koulu-uudistuksiin saakka, jolloin siirtolaisopetuksen toimenpiteitä
alettiin soveltaa myös Tornionlaaksossa. Ajoittain noin sata oppilasta vuodessa
luki vapaaehtoista suomea lukion kahdella ylimmällä vuosikurssilla, mikä
1950-luvun puolivälissä ja lopulla vastasi noin kolmatta osaa lukion suomea
puhuvista oppilaista.
Vuonna 1961 Haaparannan lukion silloinen rehtori ehdotti, että suomesta tulisi
pakollinen valinnaisaine samaan tapaan kuin esimerkiksi venäjä ja espanja.
Ehdotus kariutui kuitenkin opettajakollegion enemmistön vastustukseen, ja
kouluylihallitus (SÖ) seurasi kollegion enemmistön käsitystä, nimittäin että
myös Haaparannan oppilaiden piti suorittaa tavallinen ruotsalainen
ylioppilastutkinto: tämän mukaan tutkinto, jossa suomi olisi valinnaisaineena,
ei olisi kilpailukelpoinen Ruotsin työmarkkinoilla.

Suomen kielen puhuminen kiellettiin koulussa

Monin paikoin maailmassa vähemmistökielten käyttö kouluopetuksessa ja myös
koulun välitunneilla on ollut kielletty. Sellaisia kieltoja on raportoitu mm.
Walesista ja Skottlannista, Uudesta Seelannista ja Tyynen meren Cook-saarilta ja
Pohjolassa Suomesta (saamen kieltä vastaan) ja Norjasta (suomea vastaan).
Tornionlaaksossa kieltoa on sovellettu eri paikkakunnilla 1900-luvun alusta
lähtien. Ilmeisesti sitä on sovellettu ankarammin pienten kylien kouluissa kuin
suuremmilla paikkakunnilla. Kaikkein johdonmukaisemmin kieltoa on sovellettu
työtuvissa. Kaikesta päättäen alunperin kiellon suomen kielen käyttämisestä
välitunnilla laativat paikalliset kouluviranomaiset, ei kouluylihallitus.
Kaksikielisyystutkija Nils Erik Hansegårdin huomautettua vuonna 1957
kouluylihallitukselle tämän kiellon olemassaolosta se lakkautettiin. Kou-
luylihallitus muistutti uudelleen kiellon lakkauttamisesta vuonna 1965. Samana
vuonna kun suomen kielen käyttökielto lakkautettiin, vahvistettiin
Tornionlaakson Övertorneån kirjastolle uudet säännöt. Muutos merkitsi, että
kirjasto sai oikeuden hankkia suomenkielistä kirjallisuutta, mikä ei sitä ennen
ollut mahdollista. Silloin tällöin on käyty keskustelua mahdollisuuksista
perustaa Övertorneån Mataringissa sijaitsevan Tornionlaakson kansankorkeakoulun
ja Pohjoiskalottikirjaston yhteyteen kulttuuri- ja tutkimuskeskus Tornionlaakson
suomen ja tornionlaaksonsuomalaisen kulttuurin tutkimus- ja kehitystyötä varten.
Vuoden 1962 opetussuunnitelmassa suomen kieli otettiin valinnaisaineeksi
peruskoulun yläasteelle niillä paikkakunnilla, joilla suomea puhuttiin. Tämä ei
kuitenkaan saanut suurtakaan merkitystä ja vain harvalla paikkakunnalla
mahdollisuutta ylipäätään käytettiin hyväksi.

Kotikieliuudistus

Vuodesta 1970 lähtien mm. Norrbottenissa oli opetettu suomen kieltä kotikielenä
kokeilutoimintana. Tämä mahdollisuus tuli vuoden 1969 peruskoulun opetussuunnit-
elman (Lgr 69) toteutuessa. Jo ensimmäisenä vuonna Tornionlaaksossa
kotikielenopetukseen osallistui noin 400 oppilasta. Kolmen vuoden jälkeen
osanottajien määrä oli 800 oppilasta. Sen jälkeen oppilasmäärän nousu pysähtyi
ja vielä seitsemän vuoden jälkeen oppilaita oli noin 800, mikä ei vastannut
odotettua kehitystä. Opetusvälineet noudettiin aluksi Suomesta ja opetuskielenä
oli Suomessa käytetty yleiskieli.
Kuten tunnettua, tornionlaaksolaiset oppilaat kokivat usein oman Torni-
onlaakson suomen ja yleissuomen välisen eron aivan liian suurena ja monet
oppilaat luopuivatkin opetuksesta. Joissain kouluissa "luopujien" määrä oli 90
prosenttia lukukauden alussa alkaneesta osanottajamäärästä. Tästä syystä läänin
koululautakunta otti käyttöön "uusvanhan" pedagogiikan, periaatteena että
lähdettäisiin "tunnetusta", tornionlaaksonsuomesta ja siirryttäisiin vähitellen
"tuntemattomaan" yleissuomeen, ts. suomen kielen opetuksessa tornionlaaksonsuomi
olisi lähtökohtana ja tämä saisi suuren tilan opetuksessa ennen kuin
siirryttäisiin opettamaan yleissuomea. Käyttöönotettu uusi pedagogiikka lienee
vaikuttanut siihen, että osanottajien määrä alkoi jälleen nousta vuoden 1980
paikkeilla.
Kun kokeilutoiminta oli ollut käynnissä muutamia vuosia mahdollisuus
vakinaistettiin kotikielenopetuksen toteutuessa. Uudistuksesta päätettiin
valtiopäivillä vuonna 1976 ja se tuli voimaan lukuvuonna 1977/78.

3.4 Suomi yliopistoissa

Yliopistotasolla suomen kielen opetus alkoi sata vuotta sitten, 1894, jolloin
Karl Bernhard Wiklund (1868-1934) sai suomen ja lapin kielen opettajan viran
Upsalan yliopistosta. Wiklundista tuli vuonna 1905 maan ensimmäinen
suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori. Häntä seurasi 1933 hänen
oppilaansa Björn Collinder. Jo Wiklundin aikana professuuri muutettiin
suomalais-ugrilaisten kielten, erityisesti lapin ja suomen kielen
professorinviraksi. Professuurin vertaileva suunta painottui entisestään viime
professorinvaihdossa 1982, jolloin professuuri sai yleisemmän nimityksen
suomalais-ugrilaisten kielten professuuri ilman muuta täsmennystä.
Tukholman yliopistossa (vuoteen 1960 Tukholman korkeakoulu) suomen kielen
opetus alkoi vuonna 1930, jolloin suomalainen lehtori Volmar Bergh otettiin
yliopiston palvelukseen. Bergh omistautui kymmenen vuotta kestäneenä
lehtorinkautenaan myös käytännön työlle Tukholman suomalaisessa
yhdistystoiminnassa ja hän omisti aikaansa myös Tukholman Suomalaisen Seuran ja
metsäsuomalaisten tutkimiseen. Vuonna 1965 perustettiin suomen kielen ja
kulttuurin professorinvirka, jonka ensimmäinen haltija oli Osmo Hormia. Hormia
oli hyvin aktiivinen Ruotsin suomalaisessa yhdistys- ja kulttuurielämässä ja hän
osallistui useiden valtiollisten siirtolaiskomiteoiden työhön. 1980-luvun puoli-
välissä Tukholman professorinviran nimitys muutettiin ainoastaan suomen kielen
professuuriksi.
Tukholman lisäksi myös Uumajan yliopistossa on ollut vuodesta 1973 suomen
kielen professuuri. Lundin yliopistossa virolainen tutkija Julius Mägiste
aloitti vuonna 1947 suomalais-ugrilaisten kielten opetuksen. Hän oli toiminut
aikaisemmin itämerensuomalaisten kielten professorina Tartossa. Seuraavana
vuonna yliopisto sai suomen kielen ulkomaanlehtorin viran. Vuodesta 1977
lähtien, jolloin laitos itsenäistyi, sitä on nimitetty Suomalais-ugrilaiseksi
laitokseksi. Tukholmassa ja Upsalassa on 1970-luvun puolivälistä lähtien kaksi
koulutuslinjaa, suomi vieraana kielenä ja suomi äidinkielenä. Tukholman
yliopiston suomen kielen laitos on ollut mukana suunnittelemassa maahan
suomenkielistä korkeampaa tulkkikoulutusta, joka alkoi 1973 ja laitos on siitä
lähtien järjestänyt tulkkikursseja ja ajoittain myös kääntäjäkoulutusta.
1970-luvun lopulta lähtien suomen kieltä opetetaan myös Göteborgin
yliopistossa. Opettajakoulutuksen yhteydessä suomea opetetaan myös Luulajan
korkeakoulussa, jolla on erityinen tornionlaaksonsuomalainen painotus. Myös
Örebron korkeakoulussa on annettu suomen kielen opetusta muutamina vuosina 1970-
ja 1980-luvulla.
Suomen kielen yliopisto-opiskelijoiden määrä nousi huomattavasti 1970-luvun
puolivälistä 1980-luvun alkuun ja vakiintui sen jälkeen suhteellisen korkealle
tasolle. Osittain tämä johtui Suomesta tulleiden opiskelijoiden suuresta
määrästä. Opiskelijamäärä väheni sen jälkeen, mutta viime vuosina se on noussut
jonkin verran ainakin Upsalassa ja Tukholmassa. Opiskelijoiden joukossa on
1970-luvulta lähtien kasvanut niiden ruotsalaisten tai muiden opiskelijoiden
osuus, jolla ei ole esitietoja suomen kielessä.
Suomen kielen ja kirjallisuuden tutkijakoulutusta annetaan Lundin, Tukholman,
Uumajan ja Upsalan yliopistoissa. Opetusta suomen kielellä annetaan osittain
suomen kielen kurssien puitteissa, varsinkin suomi äidinkielenä -linjalla.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa suomenkielistä opetusta annettiin
muissakin aineissa, kuten esim. yritystaloudessa ja kansantaloudessa Uumajan ja
Upsalan yliopistoissa.
Ruotsin yliopistojen historian ensimmäisinä vuosisatoina yliopistoissa
opetettiin latinan kielellä ja kaikki väitöskirjat kirjoitettiin latinaksi.
Vuonna 1738 latinan valta murtui väitöskirjojen osalta Celsiuksen oppilaan ja
tornionlaaksolaisen Anders Hellantin kirjoittaessa tutkielmansa Tornionjoen
lohenkalastuksesta sekä ruotsiksi että latinaksi. Ruotsin yliopistojen
historiassa ei sen sijaan ole hyväksytty suomea väitöskirjojen kieleksi.

3.5 Suomenkielisyyden levinneisyys Ruotsissa

Useita satoja vuosia aina vuoden 1809 Haminan rauhaan saakka kestäneessä yhteis-
essä Ruotsi-Suomen valtakunnassa suomen ja ruotsin kielen maantieteellistä
levinneisyyttä voidaan hieman yksinkertaistaen luonnehtia seuraavasti: ruotsi
keskustassa, suomi periferiassa. Tämä viittaa siihen, että ruotsi oli osittain
hallintokieli, joka oli yhteinen koko valtakunnan keskustassa
Turku-Tukholma-akselilla, jossa Tukholma Kustaa Vaasan ajoista lähtien oli
saanut yhä vahvemman aseman, osittain yleisimmin esiintyvä kieli näiden
keskuspaikkakuntien lähistöillä, kun taas suomea esiintyi valtakunnan laidoilla,
Itä-Suomessa, valtakunnan pohjoisosissa ja jonkin verran myös länsiosissa.
Kaiken kaikkiaan ruotsi levisi enemmän valtakunnan ruotsinkielisen osan
uudisraivaajien keskuudessa, suomi taas vastaavasti suomenkielisessä
valtakunnanpuoliskossa. Suomenkielisten osuus valtakunnan koko väkiluvusta oli
noin neljännes.
Ajoittain suomenkielisyys on kuitenkin ollut suhteellisen laajalle levinnyttä
myös Ruotsin keskiosissa. Vaikkakin suuri osa Tukholmaan suomalaisesta
valtakunnanpuoliskosta muuttaneista oli ruotsinkielisiä, kotoisin Pohjanmaalta
ja Ruotsia lähinnä olevilta rannikkoseuduilta, on aina keskiajalta lähtien
merkittävä osa Tukholman väestöstä ollut suomenkielisiä. Suomalaisen seurakunnan
ensimmäisissä jäsenluetteloissa mm. viininkantajat, timpurit ja kuskit näyttävät
olleen merkittäviä ryhmiä. Vuoden 1700 tienoilla Tukholman noin 60 000
asukkaasta noin 3 000 henkilöä eli nelisen prosenttia oli suomalaisia.
1500-luvulla Suomesta tuli väkeä Uplantiin ja Mälarin laaksoon varsinkin
maataloustöihin. Sitäpaitsi Kustaa Vaasa ja hänen poikansa harjoittivat
tietoista työvoiman värväystä valtakunnan suomalaisesta puoliskosta Falunin,
Salan ja muiden Bergslagenin kaivosten vuorenlouhintaan.
Hyvin tavallinen oli lisänimi Finne suomalaisen taustan omaaville henkilöille,
samoin paikannimi, jossa alkuosana oli Finn-. Salan kaivoksen tilikirjoissa
esiintyi nimiä kuten Honkanen, Hämäläinen, Kyröläinen, Liitinen, Lumiainen ja
Kämppäinen. Suomalaisten suuri merkitys Ruotsin kaivoselinkeinolle 1600-luvulla
ilmenee myös siitä, että kaivoksia koskeva asetuskokoelma, ns.
vuorityöartikkelit, käännettiin suomeksi.
Toinen Suomesta värvätty ammattiryhmä olivat puosut ja kirvesmiehet, sekä
ruotsin- että suomenkieliset. He olivat tärkeä tekijä, kun Ruotsin sotalaivasto
1680-luvulla järjestettiin uudelleen ja siirrettiin Karlskronaan Blekingeen,
joka oli valloitettu tanskalaisilta muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin.
Karjalan ja Pohjanmaan rannikkoseuduilta asti muuttaneet suomalaiset, joista
monet eivät ylipäätään ymmärtäneet ruotsia, muodostivat tähän aikaan noin
kymmenen prosenttia Blekingen väestöstä.
Tornionlaaksolaisten ohella tunnetuin suomenkielinen väestöryhmä nykyisen
Ruotsin käsittävällä alueella olivat metsäsuomalaiset eli kaskisuomalaiset,
joiksi heitä joskus nimitettiin heidän käyttämiensä uusien
kaskenpolttomenetelmiensä ansiosta. He olivat suureksi osaksi lähtöisin Savosta
ja Keski-Suomen osista, varsinkin Rautalammin suurpitäjästä. Ruotsin kruunu ja
varsinkin Kustaa Vaasan nuorin poika, Kaarle herttua (Kaarle IX), kannusti
ajoittain tätä muuttoa. Muutto oli vilkkaimmillaan vuosina 1570-1680. Se näyttää
alkaneen Södermanlandissa Kaarle herttuan ruhtinaskunnassa ja Karlskogan
seudulla, mutta jo aikaisin muuttoa tapahtui myös Länsi-Götanmaalle ja Närkeen,
ja se levisi Itä-Götanmaalle, Västmanlandiin, Gästriklandiin, Hälsinglandiin,
Taalainmaalle ja uusille alueille Vermlantiin, edelleen myös Norjaan. Varsinkin
1600-luvulla suomalaiset kansoittivat osia Keski-Norrlannista.
Suomalainen uudisasutus on jättänyt jälkiä paikkakuntien nimistöön. Monin
paikoin Norrlannissa ja Vermlannissa ja niiden lähistöjen suomalaismetsissä on
tuhansia suomalaisperäisiä tai puhtaasti suomalaisia paikannimiä. Näitä on
selostettu mm. tornionlaaksolaisen paikannimien tutkijan Gunnar Pellijeffin ja
Virosta sodan aikana muuttaneen professori Julius Mägisten
paikannimitutkimuksessa. Pellijeff toimi Upsalassa ja Mägiste Lundissa. Orsan
finnmarkin Noppikoski on esimerkki vielä elävästä, täysin suomalaisesta
paikannimestä. Toiset nimet ovat ruotsalaistuneet tai muuttuneet eri tavoin
kuten Haukkamäki (Hökbacken) > Håkkamägg. Paikannimet viittaavat usein
maastonmuodostuksiin ja varsinkin sellaisiin, joilla on tekemistä
kaskenviljelyksen kanssa.
Kirjallisuudessa esiintyy erilaisia tietoja metsäsuomalaisten kokonais-
määrästä. Eräiden arvioiden mukaan suomalaisten määrä Vermlannissa oli
1600-luvun lopulla enintään 5 000-6 000. Vuodelta 1860 peräisin olevan
väestötilaston mukaan suomenkielisiä oli koko Ruotsissa 15 271, joista 13 759
asui Norrbottenissa ja loput 1 512 Kopparbergin ja Vermlannin lääneissä.
Vastaavat luvut vuoden 1930 väestönlaskennan mukaan olivat koko Ruotsin osalta
33 929, Norrbottenin osalta 32 736 ja muun Ruotsin 1 193. Upsalalaisen tutkijan
Richard Brobergin mukaan, joka itse on metsäsuomalaisten jälkeläinen, 1940-luvun
lopulla Vermlannissa oli muutamia kymmeniä suomalaisia, jotka käyttivät
arkioloissa suomea.
Mainitun vuoden 1930 väestö- ja asuntolaskennan mukaan, joka on viimeisin ja
tähän mennessä ainoa Ruotsissa tehty suuri väestönlaskenta, jossa on yritetty
hankkia tietoja siitä, kuinka paljon maassa on muiden kielten kuin ruotsin
puhujia, koko Norrbottenin läänissä oli noin 30 000 henkilöä, jotka puhuivat
ainoastaan tai suurimmaksi osaksi suomea, lisäksi noin 10 000, jotka enemmän tai
vähemmän hallitsivat suomen kielen (heistä monet saamelaisia) ja noin 4 000
henkilöä Tornionlaaksossa, jotka puhuivat ainoastaan ruotsia. Täräntö,
Junosuando, Pajala ja Korpilompolo, jotka muodostavat nykyisen Pajalan kunnan,
vastasivat korkeimmista suhteellisista luvuista (90-95 prosentilla suomi oli
pääkielenä). Jällivaarassa, Jukkasjärvellä (Kiirunan alueella) sekä Pajalassa
oli suurin määrä suomenkielisiä. Myös nykyisin Pajalan kunta lienee suo-
menkielisyyden ydinalue Tornionlaaksossa.
Vuoden 1809 tienoilla vallinneeseen tilanteeseen verrattuna suomen kielen
maantieteellinen levinneisyys Ruotsissa on kuitenkin radikaalisti muuttunut.
Tämä johtuu Suomesta tapahtuneesta maahanmuutosta ja poismuuton aiheuttamasta
Tornionlaakson väkiluvun vähenemisestä. Suomenkielisiä on nyt eniten Ruotsin
keskusosissa ja suurkaupunkialueilla.

**Fotnot**
[3] ovat saaneet kovakouraista kuritusta
opettajiltaan kieltäydyttyään lukemasta kate-
kismustaan saksaksi.

[4] Haluan mielelläni lasten oppivan saksaa,
jotta heistä tulisi sivistyneitä, mutta haluan
heidän oppivan katekismuksen puolaksi, jotta he
voivat rukoilla kanssamme.
KARTTAKUVA
(De Geer & Wanden artikkelista Finnar, sivu 97 Svanberg & Runblomin (toim.)
kirjassa Det mångkulturella Sverige, Tukholma 1989)

4 Nykytilanne

4.1 Opetusalan järjestelyt

Opetusalalla suomen kieltä tuetaan esimerkiksi kotikielenopetusta koskevin määr-
äyksin, mutta myös erityistoimin.
1960-luvun loppupuolelta lähtien on toiminut pysyvä elin Suomen ja Ruotsin
yhteistyötä varten, Suomalais-ruotsalainen koulutusneuvosto, jonka tehtävänä on
parantaa Ruotsissa asuvien suomea puhuvien lasten ja nuorten opetusta. Neuvosto
koostuu suomalaisesta ja ruotsalaisesta valtuuskunnasta, joiden johdossa on
nykyisin kummankin maan opetusministeri. Neuvoston toiminnan ansiosta on
kehittynyt mm. laaja yhteistyö opettajakoulutuskysymyksissä.

4.1.1 Julkinen koululaitos

Suomenkielisillä oppilailla on peruskouluasetuksen (1988:655) määräysten
mukaisesti oikeus saada opetusta äidinkielessään, ns. kotikielenopetusta. Vain
niissä tapauksissa, jolloin ei voida muodostaa vähintään viiden oppilaan ryhmää
tai jolloin kunta ei saa hankituksi sopivaa opettajaa, voidaan näiden sääntöjen
mukaan jättää järjestämättä kotikielen opetusta. Kun kysymys on Tornionlaakson
suomenkielisistä oppilaista (samoin kuin saamelais- ja romaanioppilaista),
kunnalla on kuitenkin velvollisuus tarjota opetusta, vaikka viiden oppilaan
ryhmiä ei voidakaan muodostaa.
Suomenkielisillä oppilailla on samoin kuin muidenkin pohjoismaiden oppilailla
oikeus kotikielen opetukseen sekä perus- että lukiokoulussa koko kouluaikansa.
He ovat siis poikkeus kotikielen opetusta koskevasta uudesta säännöstä, jota
aletaan soveltaa lukuvuotena 1994/95 ja joka merkitsee sitä, että oppilaan
oikeutta kotikielenopetukseen rajoitetaan seitsemään vuoteen.
Kotikielenopetus käsittää sekä opetusta että opinto-ohjausta kotikielellä.
Tätä opetusta on annettava oppilaalle siinä määrin kuin hänen tarpeidensa
täyttämiseksi vaaditaan.
Ala- ja keskiasteella voidaan järjestää kotikielisiä luokkia, mikä perustuu
kotikieliluokkien ja peruskoulun ala- ja keskiasteen yhdistettyjen luokkien
tuntisuunnitelmista annettuun asetukseen (SKOLFS 1991:12). Suurin osa näistä
luokista on suomenkielisiä oppilaita varten. Tarkoitus on, että nämä oppilaat
voisivat siirtyä yläasteella täysin ruotsinkieliseen opetukseen. Lukuvuotena
1990/91 yli 4 000 suomenkielistä oppilasta osallistui opetukseen näillä
luokilla.
Vuodesta 1986 lähtien suomenkielisille oppilaille on ollut pedagogista
kehitystoimintaa (PUFF), joka on saanut erityistä tukea valtiolta. Tätä nykyä 17
kuntaa osallistuu tähän kehitystoimintaan. Useimmissa tapauksissa siihen kuuluu
kokeilutoimintana myös kaksikielinen opetus yläasteella. Toimintaa arvioidaan
tieteellisesti ja osaraporteista ilmenee, että ainakin eräissä tapauksissa
tulokset ovat olleet varsin hyviä esimerkiksi ruotsin ja englannin kielen taidon
ja jatko-opintojen osalta. Hallituksen syksyllä 1993 tehneen päätöksen mukaan
voivat nykyisin myös vapaakoulut saada tukea osallistuakseen kehitystoimintaan.
Tukholman kunnalla on lupa järjestää suomenkielistä lukiokoulutusta.
Oppilaiden hankinta on kuitenkin ollut alusta lähtien melko vaikeaa. Lukuvuotena
1993/94 siihen osallistui vain yhdeksän oppilasta.
Erityistä tukea annetaan Haaparannan kunnalle ns. kielikoulun toimintaan,
jossa kokeillaan kaksikielistä opetusta yhdessä Tornion kaupungin kanssa. Tässä
kokeilussa puolet oppilaista on ruotsinkielisiä lapsia Haaparannalta ja toinen
puoli suomenkielisiä Torniosta.
Valtion kouluvirastolla on jo pitkään ollut myös varoja Norrbottenin läänin
suomenkielisten oppilaiden kielivalmiuksien kehittämiseen. Varoja myönnettiin
viime vuonna Haaparannan, Pajalan ja Övertorneån hankkeisiin.
Ruotsinsuomalaisten keskusliitto saa Kouluvirastolta varoja kesäleiritoiminnan
järjestämiseen. Toimintaa on harjoitettu jo 1950-luvulta lähtien ja leirikouluja
järjestetään koko maassa. Vuonna 1992 niihin osallistui peruskoulutasolta 485
oppilasta 78 opettajan ja ohjaajan johdolla. Poikia oli vähän enemmän kuin
tyttöjä.
Peruskoulun ja lukiokoulun suomenkielisten oppilaiden määrä on vähentynyt
viime vuosina ja on nyt noin 25 000. Näistä peruskoulutasolla noin 56 prosenttia
osallistuu kotikielenopetukseen (kaikkien kielten keskimäärä on 57 prosenttia).
Lukiotasolla kotikielenopetukseen osallistuvien määrä on pienempi.

4.1.2 Ruotsinsuomalaiset koulut

Kun vapaakoulujen perustaminen ja ylläpitäminen on käynyt helpommaksi mm.
taloudellisten ehtojen parannuttua, on ruotsinsuomalainen ryhmä tehnyt monin
paikoin maassa aloitteen ruotsinsuomalaisten koulujen perustamiseksi.
Lukuvuotena 1993/94 tällaisia kouluja oli viisi. Kaikkiaan noin 500 oppilasta
käy nykyisin näitä kouluja.
Suunnitteilla on uusia kouluja, jotka alkavat syksyllä 1994. Joissain
tapauksissa kysymys on olemassaolevien koulujen yläasteen laajentamisesta.
Tällaisia kouluja suunnitellaan seuraavilla paikkakunnilla (kaavailtu oppi-
lasmäärä suluissa): Örebro (40), Upplands-Väsby (73), Haninge (50-60), Upsala,
Borås, Tyresö ja vielä kaksi koulua Göteborgissa.

4.1.3 Kansansivistys

Ruotsissa on kolme kansankorkeakoulua, joilla on suomalainen leima. Kuluvana
budjettivuotena nämä koulut saavat 23,8 miljoonaa kruunua valtionavustusta,
josta osa on kertaluonteista (työmarkkinatoimia). Sen lisäksi muutamassa
muussakin kansankorkeakoulussa on suomenkielistä toimintaa. Suomenkielisten
kurssien osanottajamäärästä ei ole tietoa. Sama koskee opintoliittojen
suomenkielistä toimintaa.

4.1.4 Yliopistot ja korkeakoulut

Suomen kielen opetusta annetaan viidessä yliopistossa - Uumajassa, Upsalassa,
Tukholmassa, Göteborgissa ja Lundissa - sekä eräissä korkeakouluissa
opettajakoulutuksen yhteydessä. Suomen kielessä ja suomalais-ugrilaisissa
kielissä on neljä professuuria. Näistä kaksi on suomen kielen professuureja,
yksi suomalais-ugrilaisten kielten ja yksi saamen kielen professuuri. Suomen ja
suomalais-ugrilaisten kielten laitokset ovat suhteellisen pieniä ja niiden
opiskelijamäärät ovat viime vuosina olleet vähenemään päin. Peruskoulun
opettajalinjoilla on vaihtoehtoina suomen kielen (tai muun kotikielen)
opettajakoulutusta. Sama koskee vapaa-ajanpedagogien ja esikoulunopettajien sekä
kansankorkeakoulunopettajien koulutusta.

4.2 Kulttuuri ja viestimet

Suomalaisten kulttuuripyrkimyksiä tuetaan sekä eri kulttuurimuotojen yleisen
tuen että eräiden erityistoimenpiteiden muodossa. Kielenhuoltoalueen ja
arkistonhoidon tukitoimien ansiosta suomen kielellä on erityisasema
vähemmistökielten joukossa. Lupamaksuilla rahoitetun suomenkielisen radio- ja
televisiotoiminnan alettua 1960-luvulla on tapahtunut merkittävää kehitystä.

4.2.1 Suomalainen teatteri

Ruotsin kiertävällä valtakunnanteatterilla (Riksteatern) on ollut suomenkielistä
toimintaa näytäntövuodesta 1980/81 lähtien. Toiminta käsittää vierailuja
Suomesta, harrastajateatteritoiminnan tukemista ja omaa tuotantoa Finska Riksin
nimellä. Finska Riks on nykyisin kiinteä teatteriyhtye, jonka kiertueet kattavat
koko Ruotsin ja jonka esittämät näytelmät suuntautuvat erityisesti lapsille ja
nuorille.

4.2.2 Kirjastotoiminta

1960-luvulta lähtien on kehittynyt kirjastojen suomenkielisten kirjojen ja
muiden suomenkielisten viestimien lainaustoiminta. Vuosien mittaan valtiontukea
on annettu suomalaisten kirjakokoelmien ostamiseen keskusvarastoihin ja eräissä
tapauksissa myös lääninkirjastoihin. Neljä Ruotsin kirjastoa saa tätä nykyä
avustusta kirjakokoelmansa uudistamiseen ostamalla kirjoja Suomesta. Joillain
kirjastoilla on myös erityinen määräraha videofilmien ostamiseen Suomesta.
Tukholmassa sijaitseva äänikirja- ja pistekirjoituskirjasto tarjoaa aineistoa
suomenkielisille näkövammaisille. Toiminta alkoi 1970-luvun puolivälissä valtion
myöntäessä erityisen hankeavustuksen äänikirjojen ostamiseen Suomesta, jotta ne
voitaisiin siirtää ruotsalaiseen kasettinauhoitusjärjestelmään.

4.2.3 Ruotsalaissuomalainen kulttuurirahasto

Ruotsalaissuomalaisessa kulttuurirahastossa on kaksi osastoa, joista toinen
toimii Ruotsissa ja toinen Suomessa. Rahaston johtokunnan jäsenet nimittää
kummankin maan hallitus. Rahasto luotiin 1960 ja sille myönnettiin varoja Suomen
Ruotsille maksaman sotavelan koroista, jotka Ruotsi lahjoitti rahastolle. Sen
jälkeen rahastolle on myönnetty lisää varoja ja pelkästään Ruotsissa se voi
jakaa nykyisin vuosittain noin 1,5 miljoonaa kruunua.
Rahasto on myöntänyt varoja mm. kolmiosaisen Ruotsin suomalaisten historiaa
käsittelevän teoksen Finnarnas historia i Sverige julkaisuun. Kaksi nidosta on
jo ilmestynyt. Toinen osa ilmestyi 1993 ja kolmas osa, joka käsittää siirto-
laisuuden toisesta maailmansodasta lähtien, on tekeillä.
Rahaston yksi tärkeä tehtävä on ollut vahvistaa Ruotsin suomenkielistä
kulttuuria ja auttaa tekemään siitä yhdistävä ketju maiden välille. Rahasto on
tehnyt merkittävää työtä tarjoamalla ruotsalaisille virkamiehille ja muille
asiasta kiinnostuneille suomen kielen kursseja, jotka tavallisesti on
järjestetty Suomessa. Rahaston tärkein tehtävä on lähentää Suomen ja Ruotsin
kansaa toisiinsa. Kirjojen julkaisutoiminnan lisäksi tukea on myönnetty
tutkimustyöhön sekä erinäisiin kieli-, kulttuuri-, teatteri- ja
musiikkihankkeisiin. Seminaaritoimintaa on järjestetty joka vuosi ja
yksityishenkilöille on jaettu kulttuuristipendejä. Kulttuurirahasto on myös
myöntänyt varoja ruotsinsuomalaiseen yhdistystoimintaan. Rahastolla on
osuutensa Helsingin lähistölle perustetun Hanasaaren kulttuurikeskuksen
syntymisessä ja toiminnassa. Keskus saa tukea sekä Ruotsin että Suomen valtiolta
ja kulttuurirahasto tarjoaa stipendejä kulttuurikeskuksessa oleskeluun.
Budjettivuotena 1994/95 Ruotsin valtio tukee Hanasaarta 718 000 kruunulla.
Rahaston mahdollisuudet ja halu tukea suomenkielistä toimintaa ovat
luonnollisesti vahvasti riippuvaisia sille jätettyjen anomusten laadusta.
Rahasto voi tietenkin tehdä omiakin aloitteita. Yksi esimerkki tästä on
nyttemmin vakiintunut kielenhuoltotyö, joka alunperin alkoi rahaston
aloitteesta.

4.2.4 Ruotsinsuomalaisten ja Ruotsissa asuvien
suomenruotsalaisten arkisto

Budjettivuodesta 1980/81 lähtien on myönnetty valtionavustusta Ruot-
sinsuomalaisen arkiston toimintaan. Arkisto syntyi 1977 ja sen tehtävänä on
kerätä ja säilyttää historiallista aineistoa, joka on tulosta suomalaisten ja
suomenruotsalaisten siirtolaisten toiminnasta. Tällaiseen aineistoon kuuluvat
mm. seurojen pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja lehdet.
Arkistosta tiedottamalla halutaan herättää suomalaisten ja suomenruotsalaisten
siirtolaisten kiinnostus menneen säilyttämiseen ja tutkimiseen. Sillä tavoin
arkisto voi edistää oman identiteetin vahvistumista. Se voi myös kannustaa
kulttuuritekoihin seuratoiminnassa.
Budjettivuoden 1989/90 jälkeen, jolloin valtion suoranainen avustus arkistolle
oli 149 000 kruunua, toiminta on saanut tukea Valtakunnanarkiston (Riksarkivet)
yksityisten arkistojen lautakunnalta. Myös Suomen valtio on vuosittain myöntänyt
avustusta toimintaan.

4.2.5 Ruotsinsuomalainen kielilautakunta

Ruotsin ja Suomen valtiot rahoittavat yhteisesti ruotsinsuomalaisen kieli-
lautakunnan. Lautakunnan tehtävä on edistää ja kehittää suomen kieltä Ruotsissa.
Tämä tapahtuu julkaisemalla Kieliviesti-lehteä, sanastoja, vastaamalla
kysymyksiin jne. Kielilautakunnalla on siten vastuu sekä suomenkielisen
maahanmuuttajaväestön että alkuperäisen kotimaisen vähemmistön, lähinnä
Tornionlaaksossa asuvien, kielenhuollosta. Vuoden 1994 budjettiesityksessä
Ruotsin määrärahaksi ehdotetaan 743 000 kruunua, mikä merkitsee noin yhdeksän
prosentin korotusta. Määrärahan reaaliarvo on noussut useina vuosina.

4.2.6 Radio ja televisio

Radio- ja televisiotoiminnassa suomenkielinen ryhmä on kielellisten
vähemmistöjen joukossa erityisasemassa sekä Suomen ja Ruotsin historiallisten
siteiden että suomenkielisten suuren lukumäärän vuoksi. Ryhmän oikeus
ohjelmapalveluun lupamaksuin rahoitettujen yritysten lähetyksissä on siksi
luonteeltaan toisenlainen kuin muiden ryhmien.

Lupamaksuin rahoitetut (public service) yhtiöt

Televisiolupamaksuin rahoitettujen kolmen ohjelmayhtiön sopimuksissa on määräy-
ksiä siitä, että niiden on lähetettävä ohjelmia siirtolais- ja
vähemmistökielillä. Ruotsin Radion valtakunnallisissa ohjelmissa oli 667 tuntia
suomenkielisiä lähetyksiä vuonna 1993. Sen lisäksi Tornionlaaksossa on noin
kolme tuntia viikossa radiolähetyksiä Tornionlaakson suomeksi ja useimmissa
alueradiolähetyksissä on alueradiolähetyksiä suomeksi tunti päivässä.
Vuonna 1994 valtakunnallisia lähetyksiä on 646 tuntia, mistä 26 tuntia on
Tornionlaakson suomeksi. Näistä lähetyksistä 448 tuntia tuotetaan Tukholmassa ja
loput 172 tuntia paikallisesti. 25 paikallisasemasta 20 lähettää suomeksi ja
niillä on yhteensä 3 366 lähetystuntia. Paikalliset lähetysajat ovat yleensä
arkisin klo 18:n ja klo 19:n välillä.
Ruotsin Televisio, Kanava 1, lähettää uutisia, dokumentteja ja ajan-
kohtaisohjelmia sekä lastenohjelmia suomeksi (yhteensä noin 99 tuntia vuodessa)
ja sillä on oma suomenkielinen toimitus. Ruotsin Koulutusradiolla
(Utbildningsradion) on myös jonkin verran lähetyksiä suomenkielisille
esikoululaisille ja koululaisille. Paljon katsojia on varsinkin ruotsiksi
tekstitetyillä uutisohjelmilla, joiden lähetysaika on arkisin juuri ennen
Aktuellt-lähetystä. Viisi prosenttia koko väestöstä seuraa niitä talvisaikaan ja
2 1/2 prosenttia valoisana vuodenaikana, joten suuri osa katsojista on siis
ruotsalaisia. Ohjelma-aikaa on vuoden 1994 aikana pidennetty viidestä seitsemään
minuuttiin lähetystä kohti ja lähetyksiä on nyt myös kesäaikaan.

Yksityinen TV, lähiradio ja yksityinen paikallisradio

Lähiradiossa on jonkin verran suomenkielisiä lähetyksiä.

TV-lähetysten vaihto

Vuodesta 1986 Ruotsin valtion myötävaikutuksella on lähetetty Suomen TV-kanavaa
Ruotsiin Tukholmassa maalähettimen kautta ja 26 muulla paikkakunnalla kaapelij-
akeluna. Tulevaksi budjettivuodeksi (1994/95) tähän ehdotetaan 27,8 miljoonan
kruunun määrärahaa.

4.2.7 Lehdet ja aikakauslehdet

Suomenkielisille päivälehdille voidaan antaa tukea toisaalta erityissäännön
mukaan, jonka mukaan tukea voidaan myöntää lehdille, joita ei ole kirjoitettu
pääasiallisesti ruotsiksi ja jotka on kohdistettu Ruotsin kielellisille
vähemmistöille. Ruotsin Suomalainen (kerran viikossa ilmestyvä lehti) saa 1,54
miljoonaa kruunua vuodessa. Rajoitettua julkaisutukea voidaan myös myöntää
tornionlaaksolaiselle päivälehdelle, jos sen toimituksellisesta sisällöstä
vähintään 25 prosenttia on kirjoitettu suomeksi. Nykyisin tämän säännön mukaan
tuetaan Haaparannanlehteä (Haparandabladet).
Suomenkielisille kulttuuriaikakauslehdille voidaan myöntää tukea samoin ehdoin
kuin muillekin Ruotsissa julkaistaville aikakauslehdille. Tornionlaakson
suomella julkaistu aikakauslehti Met on useina vuosina saanut valtion tukea.
Siirtolaiskielillä julkaistavia lastenlehtiä varten on olemassa erityinen
tukimuoto.

4.2.8 Kirjallisuus

Ruotsissa julkaistu suomenkielinen kirjallisuus voi saada tukea "siirtolais- ja
vähemmistökirjallisuus"-kategorian puitteissa. Viime vuosina kourallinen kirjoja
on saanut vuosittain sellaista tukea.

4.3 Muuta

4.3.1 Valtion tuki ym. suomalaisille siirtolaisille

Kulttuuriministeriön toiminta-alueella Valtion maahanmuuttovirasto jakaa
valtionavustuksia siirtolaisten valtakunnallisille järjestöille. Toimintavuotena
1993/94 Ruotsinsuomalaisten keskusliitto (RSKL), jolla on 31 000 jäsentä, sai
järjestötukea 1 448 000 kruunua ja Suomenruotsalaisten keskusliitto (FRIS),
jolla oli noin 4 700 jäsentä, sai 723 000 kruunua. Summat olivat samat kuin
edellisenä budjettivuotena. Avustusvuotena 1994/95 kaikkien siirtolaisten
keskusjärjestöjen avustussummia on vähennetty jonkin verran.
Lisäksi Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai nuorisojärjestön ominaisuudessa
(9 600 nuorisojäsentä) Valtion nuorisoneuvostolta budjettivuotena 1992/93
valtionavustusta noin 1 900 000 kr (tietty verokompensaatio mukaanlukien).
Budjettivuotena 1993/94 (9 700 jäsentä) summa oli noin 1 300 000 kr
(verokompensaatio on nyt lakannut).
Keskusliitto toimii myös Suomesta välitettävien TV-lähetysten lähe-
tysoikeuksien omistajana ja saa tekijänoikeuspalkkioihin täysin kattavan
valtionavustuksen.
Suomen tasavallan 75-vuotisjuhlavuoden 1992 johdosta Ruotsin hallitus
lahjoitti kolme miljoonaa kruunua Suomitalo-säätiölle.
Paikalliset suomalaisseurat ja suomenruotsalaisten yhdistykset voivat hakea
tukea siitä kunnasta, jossa seura toimii. Sekä keskusjärjestöt että
piirijärjestöt ja paikallisjärjestöt voivat hakea hankeavustuksia mm.
Maahanmuuttovirastosta. Valtion nuorisoneuvostosta voi hakea erityistä
valtiontukea ja hankeavustuksia nuorisotoimintaan. Göteborgissa toimiva
Finn-Götar -seura on esimerkiksi saanut viime vuosina 110 000 kruunun avustuksen
paikalliseen kaksivuotisprojektiin ja Ruotsin kirkon nuoret (Svenska Kyrkans
Unga) saivat 165 000 kruunun erityisavustuksen vuonna 1993 suomenkielisten
nuorten parissa tehtävään työhön.
Parlamentaarinen siirtolais- ja pakolaiskomitea on saanut tehtäväksi
selvittää, mitä erityistoimia saatetaan tarvita ruotsinsuomalaista ryhmää
varten. Komitean puheenjohtaja on maaherra Rolf Wirtén ja sen mietinnön
odotetaan valmistuvan vuoden 1995 aikana.

4.3.2 Tiedotuslehdet ym.

Valtion omistama Invandrartidningen-säätiö on julkaissut vuodesta 1967 lähtien
suomenkielistä tiedotus- ja uutislehteä. Lehti on nimeltään Viikkoviesti ja se
ilmestyy periaatteessa kerran viikossa lukuunottamatta tiettyä julkaisutaukoa
kesällä. Säätiölle myönnetään toimintatukea valtion budjetista.
Valtion maahanmuuttovirasto julkaisee suomenkielistä tiedotusaineistoa, mm.
perustietoa yhteiskunnasta vastamuuttaneille. Samalla tavoin muut virastot ja
viranomaiset sekä joissain tapauksissa myös valtion liikelaitokset ja yhtiöt
julkaisevat tiedotusaineistoa.
Maahanmuuttoviraston tehtävänä on myös valvoa pohjoismaisen kielisopimuksen
soveltamista. Virasto julkaisi vuoden 1993 helmikuussa omasta aloitteestaan
raportin suomen kielen asemasta Ruotsissa. Raporttia on levitetty mm.
viranomaisille ja siinä selostetaan budjettivuonna 1992/93 vallinneita oloja.

4.3.3 Tulkkikysymyksiä

Hallintolain määräysten mukaan viranomaisten pitää käyttää tulkkia ollessaan
tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka eivät selviä ruotsin kielellä.
Samansisältöinen suositus on myös pohjoismaisessa kielisopimuksessa, mutta se
koskee vain toisten pohjoismaiden kansalaisia. Hallintolaki menee siis
kielisopimusta pidemmälle, koska tulkkia tulee käyttää myös silloin, kun hakija
on Ruotsin kansalainen.
Tulkkikoulutusta on kahdenlaista, ns. asioimistulkki- eli kontaktitulk-
kikoulutusta, jota annetaan kansankorkeakouluissa ja opintoliitoissa, tai
yliopistokoulutusta. Tukholman yliopistossa on Tulkki- ja kääntäjäinstituutti
(Tolk- och översättarinstitutet, TÖI), joka jakaa varoja kansansivis-
tysjärjestöjen kontaktitulkkikoulutukseen ja järjestää korkeampaa tulkki-
koulutusta.
Kauppakollegio (Kommerskollegium) on järjestänyt kokeita tulkeille ja
kääntäjille ja auktorisoinut kokeen läpäisseitä. Erityisen kokeen jälkeen
annetaan myös todistuksia oikeustulkin ja sairaanhoitotulkin pätevyydestä.
Toiminta siirtyi 1. heinäkuuta 1994 Kamarikollegiolle (Kammarkollegiet).
Auktorisoituja suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen kääntäviä tulkkeja on
yleisesti ottaen riittävästi Ruotsissa. Paikallisesti heistä kuitenkin saattaa
olla pulaa. Siksi viimeksi kuluneen vuoden aikana on esimerkiksi tehty aloite
korkeakoulukoulutuksesta etäopetuksena, jotta saataisiin tulkkeja Falunin
alueelle, jossa niistä on puutetta.
Kauppakollegiolla (1.7. 1994 lähtien Kamarikollegiolla) on luetteloita
auktorisoiduista tulkeista ja kääntäjistä. Maahanmuuttoviraston tulkki-
palveluluetteloihin on otettu myös kontaktitulkit. Kunnissa tulkkivälityksiä on
yleensä joko kunnallisena palveluna tai joskus yksityisinä tulkkivälityksinä.
Suomalaisten tulkkien suurimmat käyttäjät ovat maakäräjät ja sairaanhoitoala,
kuntien sosiaalipalvelu sekä poliisi ja tuomioistuimet. Tukholman yliopiston
suomen kielen laitoksella käynnissä olevalle suomalais-ruotsalaista
kontaktitulkkausta koskevalle tutkimushankkeelle on myönnetty 1990-luvulla yli
miljoona kruunua Sosiaalitieteellisestä tutkimusneuvostosta.
Vuoden 1994 kesäkuussa hallitus on antanut Tulkki- ja kääntäjäinstituutille
sekä Valtion maahanmuuttovirastolle tehtäväksi analysoida tulkkien tarjontaa ja
tulkkikoulutusta koskevia kysymyksiä.

4.3.4 Sosiaalinen sektori

Vuoden 1979 syksyllä asetettiin ruotsalais-suomalainen komitea (SFINKS), jonka
tehtävä on parantaa suomenkielisten siirtolaisten asemaa Ruotsin terveyden- ja
sairaanhoidossa sekä sosiaalipalvelussa. Suomen ja Ruotsin hallituksen
työryhmälle vahvistaman toimeksiannon mukaan komitean tehtävä on kartoittaa ne
todelliset ongelmat, joita siirtolaiset, etenkin kielivaikeuksien takia, voivat
kokea näillä sektoreilla. Erityisesti on otettava huomioon suomalaisten lasten
tarpeet. Toimeksianto antaa SFINKSille myös oikeuden tehdä ehdotuksia hallituk-
selle, asianomaisille viranomaisille ja järjestöille.
SFINKS on jättänyt toiminnastaan hallituksille kuusi raporttia, joista
viimeinen käsittelee toimintakautta 1.7.1990-31.12.1992. Ruotsin valtuuskuntaa
johtaa nyttemmin sosiaaliministeriön valtiosihteeri. Hän on myös sen
puheenjohtaja.
SFINKS on eri yhteyksissä huomauttanut viranomaisille suomenkielisen palvelun
tarpeesta, mm. vanhainhoidossa.
Sosiaalihallitus on levittänyt erityistä informaatiota, jossa se on kan-
nustanut ruotsinsuomalaisia yhdistyksiä perustamaan omia lasten päiväho-
itolaitoksia. Sosiaalihallitus on myös antanut tukea esikouluhankkeisiin
yhteistyössä ruotsinsuomalaisten koulujen kanssa.
Sosiaalihallitus on myös myöntänyt varoja eräisiin avohoitohankkeisiin
yhteistyössä mm. Ruotsinsuomalaisten keskusliiton kansa ja siten lisännyt
suomenkielisten potilaiden mahdollisuuksia saada hoitoa suomen kielellä.

4.3.5 Suomen kieli Ruotsin kirkossa

Kirkkolain 6. osaston 23. luvun 2. pykälän mukaan hiippakuntayhteisöjen on
"edistettävä seurakuntatyötä viittomakieltä käyttävien sekä suomea, saamea ja
muita kieliä puhuvien keskuudessa".
Ruotsin kirkon seurakuntatyön toimikunnalla on keskeinen vastuu
suomenkielisestä seurakuntatyöstä Ruotsin kirkossa. Tätä työtä varten
seurakuntatyön toimikunnalla on erityinen yksikkö, jossa työskentelee kuusi
kokopäivätoimista työntekijää. Seurakuntatyön toimikunta on myös nimittänyt
erityisen suomenkielisen työn valtuuskunnan. Valtuuskunnassa on seitsemän
jäsentä ja yhtä monta varajäsentä.
Suomenkielinen materiaalipalvelu toimittaa Suomesta aineistoa Ruotsin kirkon
seurakunnille. Toimikunta on myös käännättänyt suomeksi kirjan Lilla boken om
kristen tro (Kirjanen kristillisestä uskosta), josta on otettu 33 000 kappaleen
painos levitettäväksi suomenkielisille seurakuntalaisille.
Ruotsin kirkon käsikirja on suomennettu ja 1993:4 kuulutuksen mukaan
vahvistettu käytettäväksi Ruotsin kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa
ja kirkollisissa toimituksissa (vihkimiset, kasteet, hautajaiset). Vuoden 1992
kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti Ruotsin kirkon virsikirjaa on alettu
kääntää suomeksi ja sen lasketaan valmistuvan vuonna 1997.
Ruotsin kirkossa on vain yksi suomalainen seurakunta, Tukholman suomalainen
seurakunta, joka on toiminut 460 vuotta. Hiippakuntatasolla 13 hiippakunnasta
12:lla on järjestettyä toimintaa suomenkielisten jäsenten keskuudessa.
Poikkeuksena on Visbyn hiippakunta.
Ruotsin kirkko harjoittaa kirkollisen toiminnan lisäksi myös sosiaalista
toimintaa suomenkielisten jäsentensä keskuudessa. Suomenkielinen työ tavoittaa
vuosittain arviolta noin 200 000 suomea puhuvaa.
5 Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja vähemmistökieliä koskeva sopimus

Kysymys Euroopan neuvoston alueellisten kielten ja vähemmistökielten sopimuksen
allekirjoittamisesta on tullut esiin työryhmässä mm. ruotsinsuomalaisen ryhmän
edustajien käyntien yhteydessä. Ruotsinsuomalaiset järjestöt tähdentävät, että
jos Ruotsi allekirjoittaisi sopimuksen, se vahvistaisi suomen kielen asemaa
Ruotsissa.
Pääministeri Carl Bildt korosti vuoden 1991 lokakuussa pitämässään puheessa,
että "Ruotsi tarvitsisi aktiivista kulttuuria säilyttävää ja kehittävää
suomenkielistä väestöryhmää, joka omassa arkipäivässämme voisi välittää meille
parhaan osan suomalaisesta yhteiskuntaelämästä samalla kun se kehittäisi omaa
ruotsinsuomalaista identiteettiään".
Kielellisten ja etnisten vähemmistöjen asemasta on tullut yhä tärkeämpi teema
ulkopoliittisissa yhteyksissä ja valitettavasti usein myös ristiriitojen lähde.
Ruotsilla on voimakas halu vaikuttaa Euroopassa rauhan, turvallisuuden ja
demokratian hyväksi.
Suomen kieltä on puhuttu hyvin kauan eräissä Ruotsin osissa, varsinkin
Tornionlaaksossa, mutta myös muualla maassa. Suomen kieli on siis ankkuroitunut
ja sen tulee ankkuroitua Ruotsin yhteiskuntaan osana yhteistä
kulttuuriperintöämme.
Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja vähemmistökieliä - tästä lähtien
nimitämme niitä vähemistökieliksi - koskevaa sopimusta on lähinnä pidettävä
kulttuurisopimuksena. Sen tarkoitus on suojata ja kehittää "historiallisia"
vähemmistökieliä. Sopimuksessa ei ole vain määräyksiä, jotka kieltävät näiden
kielten käytön syrjimisen, vaan se edellyttää myös aktiivista tukea, jotta
kielet jäisivät eloon ja kehittyisivät.
Vähemmistökielillä (1. artikla) sopimuksessa tarkoitetaan kieliä, joita väestö
on perinteisesti käyttänyt tietyllä maantieteellisellä alueella ja joita maassa
asuva vähemmistö käyttää. Käyttäjät voivat olla enemmistönä jollakin alueella,
mutta heidän ei tarvitse olla sitä, jotta sopimuksen määräyksiä voitaisiin
soveltaa. Vähemmistökielen on oltava muu kuin maan virallinen kieli. Sopimuksen
tarkoitus ei ole suojella murteita eikä siirtolaiskieliä.
Työryhmä on tietoinen siitä, että sopimuksen allekirjoituskysymys koskee sekä
saamen että suomen kieltä. Kysymys Ruotsin allekirjoittamisesta on sen
luonteinen, ettei se sisälly työryhmälle annetun tehtävän puitteisiin.
6 Kannanottoja ja ehdotuksia

Muista maista saadut kokemukset osoittavat, että perusedellytys kielen ja
kulttuurin säilyttämiselle ja kehittämiselle ryhmissä, joiden äidinkieli on muu
kuin enemmistöväestön, on että näille ryhmille annetaan mahdollisuus luoda omia
instituutioitaan varsinkin koulutuksen ja kulttuurin alalla. Samanaikaisesti
edellytetään myös, että enemmistöväestö laajalti hyväksyy tällaiset pyrkimykset.
Ruotsissa on meidän mielestämme hyvät edellytykset tällaiselle hyväksymiselle.
Tämän huomion vahvistaa myös Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen keväällä
1994 teettämä mielipidetutkimus. Ruotsinkielinen väestö suhtautuu
pääasiallisesti myönteisesti Ruotsin suomenkieliseen väestöön. Tämä pohjautuu
luonnollisesti maiden hyvin läheisiin historiallisiin siteisiin, mutta myös
viime vuosikymmenien muuttoliikkeisiin, jotka ovat tuoneet Ruotsiin suuren
suomea puhuvan, koko maahan levinneen väestöryhmän.
Kulttuuria säilyttävän ja kehittävän suomenkielisen väestöryhmän luominen
Ruotsiin edellyttää, että ruotsinsuomalaisella ryhmällä on todelliset
mahdollisuudet rakentaa omia instituutioita. Nykyisin on ilmeistä, että ryhmällä
on niiden perustamiseen ja toimintaan vaadittava voima. Tätä ovat osoittaneet
varsinkin jo perustetut ruotsinsuomalaiset koulut ja suunnitelmat uusien
perustamisesta ja entisten laajentamisesta. Suomenkieliset kansankorkeakoulut
ovat jo kauan toimineet sellaisina laitoksina.
Samalla vaaditaan toimenpiteitä suomen kielen arvostuksen lisäämiseksi Ruotsin
yhteiskunnassa, sekä yleisesti että erityisesti opetusalalla. Suomen kielen
yhteiskunnassamme nauttiman erityisaseman täytyy ilmetä käytännön toiminnassa,
esimerkiksi koulussa. Työryhmälle on esitetty monia hälyttäviä tietoja
ruotsinsuomalaisen ryhmän mm. suomenkielisessä esikoulutoiminnassa ja kotikielen
opetuksessa kohtaamista vaikeuksista. Monilta tahoin on raportoitu, että koulu
ei täytä opetussuunnitelman edellyttämää neuvonpitovelvollisuutta tämän
opetuksen osalta. Joissakin tapauksissa kuntien ei myöskään katsota täyttävän
kohtuullisia vaatimuksia vanhemmille ja oppilaille tiedottamisessa. Tämä johtaa
kaiken kaikkiaan siihen, että vaikka oppilailla olisi oikeus suomen kielen
opetukseen ja vaikka he itse toivovat sitä, heille ei sitä tarjota, vaikka
oppilasmäärä toimintaa sopivasti järjestelemällä riittäisi opetusryhmien
muodostamiseen.
Valtiopäivien viime vuosina tekemät päätökset ovat antaneet mahdollisuuden
harjoittaa toimintoja, joiden päämies on muu kuin julkinen elin. Tämä koskee
erityisesti hoitoalaa ja koulua. Vaihtoehtoisten toimintamuotojen rahoitusta
koskevat muutokset, esimerkiksi ns. kouluraha, antavat myös ruotsinsuomalaisten
kaltaisille ryhmille todelliset mahdollisuudet kehittää omia laitoksia. Meidän
käsityksemme mukaan nyt ei ole syytä ryhtyä lisätoimiin tällä alueella.
Sitävastoin on tärkeää, että ruotsinsuomalaisille laitoksille annetaan
edellytykset, varsinkin taloudelliset ehdot toimintansa pitkäjänteiseen
suunnitteluun. On siis erittäin tärkeätä, ettei tämän alan pelisääntöjä muuteta.
Ruotsinsuomalainen kielilautakunta tekee hyvin arvokasta työtä suomen kielen
edistämiseksi ja kehittämiseksi Ruotsissa. Lautakunnan määrärahoja onkin lisätty
viime vuosina. On kuitenkin tähdellistä, että lautakunnan työ tavoittaa
laajemman yleisön, jolloin entistä useammat voivat käyttää toimintaa hyväkseen.
Tämä edellyttää, että lautakunta aktiivisesti pyrkii levittämään tietoa
toiminnastaan ja tarjolla olevista palveluista. Se voi tapahtua esimerkiksi
esiintymällä lehdistössä ja sähköisissä viestimissä (radiossa ja televisiossa).
Meidän mielestämme voisi myös olla tarpeen lisätä etsivää toimintaa.
Hyvin tärkeää on, että väestön enemmistö panee merkille sekä kielilautakunnan
toiminnan että muut suomenkielisen kulttuurielämän ilmaukset. Meidän käsityksem-
me mukaan on merkityksellistä, että esimerkiksi ruotsinsuomalaiset laitokset ja
järjestöt aktiivisesti levittävät yleisölle tietoa toiminnastaan ja erilaisista
suomenkielisistä palvelumuodoista. Luonnollisestikaan koko vastuu tästä ei ole
suomea puhuvilla itsellään. Suuri osa vastuuta lankeaa myös niille
viranomaisille, laitoksille ja järjestöille, jotka tarjoavat tai tukevat
suomenkielistä toimintaa. Myös niiden on levitettävä tietoa tästä toiminnasta
suomenkielisille ja muulle väestölle. Itse asiassa tämä onkin hyvin keskeinen
osa työstä suomen kielen aseman vahvistamiseksi maassamme.

6.1 Kirjelmä valtiopäiville

Suomen kielen asemalla Ruotsin yhteiskunnassa on suuri merkitys ruot-
sinsuomalaisen ryhmän mahdollisuuksille identiteettinsä säilyttämiseen ja
kehittäämiseen. Suomen kielellä on vanhastaan vähemmistöasema osassa Ruotsin
valtakuntaa. Historiallisesti suomen kieli on osa kulttuuriperintöämme, ja
suomea on "aina" puhuttu osissa Ruotsin valtakuntaa.
Valtiovalta korostaa myös nykyisin tätä erityisasemaa erilaisin järjestelyin
ja tukimuodoin. Myös Ruotsin yleinen mielipide tukee huomattavassa määrin suomen
kielen erityisasemaa. Tästä huolimatta ruotsinsuomalaisen ryhmän edustajat
kokevat, että monissa tapauksissa voi olla vaikeata saada tämä asema
tunnustetuksi, kun kysymys on kouriintuntuvista toimista, usein
paikallistasolla. Voi olla esimerkiksi niin, ettei koulu ole kiinnostunut
tarjoamaan tarvittavaa opetusta. Meidän mielestämme on tärkeätä, että suomen
kielen asema kodifioidaan.
Ehdotamme siksi, että hallitus jättää valtiopäiville erityisen kirjelmän,
jossa se antaa tiedoksi ja siten vahvistaa suomen kielen Ruotsin yhteiskunnassa
nauttiman erityisaseman. Tällaisen kirjelmän tarkoitus on antaa lähinnä Ruotsin
yhteiskunnan eri tasojen päättäjille hyvin selvä osviitta, jota valtiopäivien
kannanotto vahvistaisi. Olennaista on, että ruotsinsuomalaista ryhmää ja suomen
kieltä koskeville kysymyksille siten voitaisiin antaa suurin piirtein
samanarvoinen kohtelu maamme eri alueilla.

6.2 Kielitutkinto

Kielen asema heijastuu monin tavoin, mm. kielitaidon eri yhteyksissä saamasta
arvostuksesta. On tärkeää, että suomen kielen taitoa arvostetaan Ruotsin
elinkeinoelämässä, hallinnossa, hoitoalalla jne. kaikissa niissä yhteyksissä,
joissa tämä taito on arvokas toiminnan osa. Se koskee kaikkia yrityksiä, joilla
on merkittävää liikevaihtoa Suomen kanssa, ja se koskee lukuisia julkisia
toimintoja, joissa palvelua voidaan parantaa, jos suomenkielistä henkilökuntaa
on käytettävissä.
Vähemmistökieltä puhuville yksilöille on erittäin tärkeätä voida näyttää
taitonsa toteen tavalla, josta selvästi ilmenee kielitaidon arvo. Samalla on
meidän käsityksemme mukaan tärkeätä tähdentää, että suomen kielellä ei ole
merkitystä vain sille, joka on taustaltaan suomalainen ja haluaa säilyttää
perintönsä elävänä, vaan että suomen kielen osaaminen on myös arvokas taito
Ruotsin yhteiskunnassa ja että se on lisäetu työmarkkinoilla. Tätä korostetaan
myös koulun uudessa opetussuunnitelmassa, jossa suomelle annetaan B-kielen asema
[hallituksen esitys (prop.) 1993/94:220, valiokunnan mietintö (bet.)
1993/94:UbU1, valtiopäivien kirjelmä (rskr.) 1993/94:82].
Varsinkin siksi, että maamme sijaitsevat niin lähellä toisiaan, on tärkeätä,
että suomen kielen taitoa arvostetaan suhteessa Suomessa asuvien ja elävien
suomenkielisten valmiustasoon. Samanaikaisesti Ruotsissa on ja tulee olemaan eri
tapoja hankkia suomen kielen taito. Vastaisuudessa yhä useammat oppilaat ovat
käyneet kaksikielisen peruskoulun jossakin ruotsinsuomalaisessa koulussa. Toiset
ovat osallistuneet kaksikieliseen opetukseen kunnallisissa kouluissa kuudennelle
vuosikurssille asti. Eräillä paikkakunnilla on vastaisuudessa mahdollista lukea
suomea B-kielenä. Toiset taas ovat osallistuneet kotikielen opetukseen, jota
normaalisti on annettu vain muutama tunti viikossa.
Ruotsissa voi suorittaa eräissä suurissa Euroopan kielissä kokeen ja saada
todistuksen, joka pätee kyseisessä maassa. Näillä kielikokeilla on suuri
merkitys, sillä ne auttavat ylläpitämään kielen arvostusta, asemaa ja vetovoimaa
kouluissa ja säilyttämään opetuksen laatutason. Esimerkiksi Ranskan Tukholman
lähetystössä Institut Français järjestää kaksi kertaa vuodessa tutkinnon, jonka
läpäisseet saavat esimerkiksi todistuksen nimeltä Diplome approfondi de langue
française (DALF). Tämän tutkinnon suorittaneen opiskelijan, joka haluaa
opiskella ranskalaisessa yliopistossa, ei tarvitse osallistua enää muihin
kielikokeisiin.
Me ehdotamme, että Kouluvirasto saa tehtäväksi järjestää suomen kielen
kielikokeen. Sellaisia kokeita tulee järjestää sekä peruskoulu- että
lukiotasolla. Näiden kokeiden tulee antaa oppilaille mahdollisuus antaa
opinnäyte kielitaidostaan. Koe tulee muotoilla siten, että se vastaa tasoa, jota
Suomessa vaaditaan jatko-opintoihin lukio- tai yliopistotasolla. Koetta tulee
järjestää kahdenmuotoisena, joista toinen on oppilaille, joiden äidinkieli on
suomi ja toinen oppilaille, joiden äidinkieli on ruotsi.

6.3 Opiskelijavaihto

Jo noin 30 vuoden ajan Suomen opetusministeriö on rahoittanut stipenditoimintaa
suomalaisille lukio-oppilaille. Nämä ovat voineet oleskella 1-4 viikon jakson
Ruotsissa. Isäntäperheitä ja isäntäkouluja on hankittu Ruotsista
Norden-yhdistyksen ja Pohjola-Norden-yhdistyksen välityksellä ja tähän
toimintaan on vuosittain osallistunut 80-100 oppilasta.
Ruotsin lukiokoulun oppilaille merkitsisi paljon, jos he saisivat vas-
taavanlaisen mahdollisuuden. Oleskelu Suomessa isäntäperheessä asuen ja
mahdollisuus osallistua suomalaisen lukiokoulun opetukseen antaisi sekä
taustaltaan suomalaisille että muille oppilaille suuret mahdollisuudet syventää
tietojaan Suomesta ja suomen kielen taitojaan. Tällaisen toiminnan
kehittämiseksi ehdotamme, että hallitus päättää myöntää 200 000 kruunun
määrärahan tähän tarkoitukseen ja että Ruotsin Norden-yhdistyksen ja Suomen
Pohjola-Nordenin kanssa solmitaan sopimus tällaisen vaihtotoiminnan
järjestämisestä. Se käsittäisi 25-50 oppilasta vuodessa.
Meidän käsityksemme mukaan tällainen stipendijärjestelmä yhdessä muiden
vaihtotoimintamuotojen, kuten Nordplus, kanssa lisäisi kiinnostusta suomen
kieleen. Yhä useammat oppilaat innostuisivat myös valitsemaan suomen B-kieleksi.
Järjestelmä kohottaisi siten myös suomen kielen arvostusta Ruotsissa.

6.4 Suomenkielinen opetus peruskoulussa

Vaikka ruotsinsuomalaisella ryhmällä on monin paikoin mahdollisuus perustaa omia
kouluja, tarvitaan vastaisuudessakin varsin usein suomenkielistä opetusta
kotikielisten luokkien muodossa ja muitakin suomen kielen opetuksen muotoja
julkisesa koululaitoksessa. Suomen kielen asema vaatii mielestämme myös näissä
suhteissa erityiskohtelua. Paikallisesti on tehtävä paljon työtä, jotta
voitaisiin tarjota korkealaatuista suomenkielistä ja suomen kielen opetusta.
Ehdotamme siksi, että hallitus antaa Kouluvirastolle tehtäväksi levittää tietoa
tarjolla olevista suomen kielen opettamisen ja suomenkielisen opetuksen
mahdollisuuksista ja mainitsisi hyviä esikuvia. Sellaista tietoa tulee antaa
sekä koulujen päämiehille että vanhemmille ja oppilaille. Keväällä 1993
julkaistiin suomalais-ruotsalaisen koulutusneuvoston toimesta tiedotuslehtinen
nimeltä Äidinkieli Isänkieli Suomen kieli. Lehtistä julkaistiin ja levitettiin
Kouluviraston ja Ruotsinsuomalaisten keskusliiton yhteistyönä.
Kouluissa on toteutettava hallituksen selvä kannanotto mahdollisuuksista
opettaa suomea kielivalinnan puitteissa. Hallitus teki kannanottonsa työryhmän
esityksestä uudessa opetussuunnitelmassa (prop. 1992/93:20). Tämä antaa suomen
kielelle suhteessa ruotsinkielisiin oppilaisiin periaatteessa saman aseman
Ruotsin koulussa kuin saksalla, ranskalla ja espanjalla on. Se antaa
ruotsinkielisille oppilaille, Ruotsissa asuvat suomenruotsalaiset mukaanlukien,
mahdollisuuden lukea suomea B-kielenä. Kouluviraston tiedottaessa suomen kielen
ja suomenkielisen opetuksen mahdollisuuksista Ruotsin kouluissa tähän tehtävään
tulee siksi sisältyä myös koulujen päämiesten kannustaminen järjestämään
tällaista opetusta.
Pedagogisen kehitystoiminnan (PUFF) puitteissa on, kuten aikaisemmin on
mainittu, harjoitettu kaksikielistä opetusta myös yläasteella. Tämä on useissa
tapauksissa osoittautunut olevan menestyksellistä, mikä ilmenee mm.
Kouluviraston suorittamasta toiminnan arvioinnista. On hyvin tärkeää, että tämä
kokeilutoiminta saa jatkua ja kehittyä ja että tätä mallia kokeillaan useammilla
paikkakunnilla suomenkielisten oppilaiden opetuksen parantamiseksi. Ehdotamme
siksi, että hallitus päättää antaa kunnille oikeuden perustaa kaksikielisiä
luokkia suomenkielisille oppilaille koko peruskouluun. Hallituksen tulee
vahvistaa tuntiohjelman kehys samoin kuin se vahvistaa kotikieliluokkien
kehystuntiohjelman ala- ja keskiasteella.

6.5 Korkeampi koulutus

Toukokuussa 1994 tehdyn hallituksen päätöksen mukaisesti Ruotsi allekirjoitti
muiden pohjoismaiden kanssa sopimuksen pääsystä korkeampiin opintoihin. Tämä
sopimus antaa eri maiden opiskelijoille mahdollisuuden päästä korkeampiin
opintoihin toisissa pohjoismaissa samoin ehdoin kuin oman maan hakijat. Nämä mm.
Suomesta tulevien opiskelijoiden parantuneet mahdollisuudet päästä opiskelemaan
Ruotsin yliopistoihin ja korkeakouluihin asettavat nämä uusien haasteiden eteen.
Suomen kielen pätevyydestä tulee silloin hyvin myönteinen tekijä. Meidän
käsityksemme mukaan on siksi hyvin tärkeää, että varsinkin ne yliopistot ja
korkeakoulut, joissa on suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten laitoksia,
kehittävät näitä voidakseen tyydyttää lisääntyvän sekä suomen kielen että
suomenkielisen opetuksen kysynnän.
Mielestämme on tärkeätä ottaa tässä yhteydessä esiin Academia Tornedaliensisin
tekemä ehdotus. Akatemia on pyytänyt lupaa saada järjestää kokeita ja antaa
tutkintotodistuksia Tornionlaakson suomessa (meän kielessä). Kursseille, jotka
on tarkoitus käynnistää Tornionlaakson kansankorkeakoulussa, otetaan
kurssilaisia pohjoismaiselta pohjalta - lähinnä Suomesta, Norjasta ja Ruotsista.
Akatemiassa on yliopistollisten kielikurssien järjestämiseen vaadittava
pätevyys. Ehdotamme, että hallitus antaa akatemialle tämän luvan.
Opettajakoulutuksen alalla on, niin kuin aikaisemmin on mainittu, Suomen ja
Ruotsin välillä yhteistyötä suomalais-ruotsalaisen koulutusneuvoston puitteissa.
On tärkeää, että järjestettävistä kursseista tiedotetaan laajemmin. Sekä tämän
yhteistyön puitteissa että opettajakoulutusta antavissa laitoksissa on myös
kiinnitettävä huomiota koulutustarpeeseen, jonka lisääntyvä määrä
ruotsinsuomalaisia kouluja synnyttää. Tämä koskee luonnollisesti sekä
peruskoulutusta että jatkokoulutusta.

6.6 Radio ym.

Ruotsin radiojohdolle on äskettäin jätetty radionjohtajan asettaman ryhmän
laatima selvitys mahdollisuuksista aloittaa suomenkielinen radiokanava.
Idearyhmä on tiettävästi (ohjelmayhtiön henkilökuntalehden mukaan) todennut,
että hankkeella on edellytykset toteutua, kun uutta digitaalista
lähetinjärjestelmää aletaan käyttää. Uusi tekniikka antaa tilaa useammille
radiokanaville kuin tämän päivän lähetystekniikka. Järjestelmän käyttöö-
nottoajasta on erilaisia tietoja. Kuuntelijoilta se edellyttää, että digitaalis-
ten lähetysten kotivastaanottimia tulee markkinoille ja että niitä on saatavana
kohtuuhintaan. Arviolta tämä voi tapahtua aikaisintaan vuonna 1996. Idearyhmän
arvion mukaan mahdollinen kuuntelijapiiri on noin 300 000-400 000 henkilöä.
Idearyhmän ehdottamaa kanavaa on ajateltu ajankohtais- ja viihderadioksi
päiväsaikaan ja se lähettäisi uutisia 20 prosenttia lähetysajasta. Kanava
lähettäisi ehdotuksen mukaan koko vuorokauden ja sillä olisi jonkin verran
yhteislähetyksiä Suomen Yleisradion (YLE) kanssa. Paikallistoimitukset
toimittaisivat osan ohjelmista, osan tuottaisi Tukholman toimitus. Jos kanava
toteutuu, se lähettää 45-50 prosenttia ajasta musiikkia, josta 70 prosenttia
suomalaista musiikkia. Ohjelmatarjontaan kuuluisi urheilua, lasten- ja
nuortenohjelmia, ruotsinsuomalaista kulttuuria ja viihdettä. Yhteistyötä
tehtäisiin Suomen Ylen kanssa, joka on osoittanut suurta halukkuutta siihen.
Suomen kielen aseman vahvistamista Ruotsissa käsitellyt työryhmä on tietoinen
siitä, että päätöksen suomenkielisestä kanavasta täytyy olla Ruotsin Radion oma
päätös. Työryhmä haluaa kuitenkin todeta, että suomenkielisen täyden palvelun
kanavan toteuttaminen olisi omiaan vahvistamaan suuresti suomen kielen asemaa
Ruotsissa ainakin kahdella tavalla. Toisaalta kattava radiopalvelu ilman muuta
palvelisi paremmin ajateltuja kuulijoita, toisaalta se osoittaisi ruotsalaiselle
yleisölle, että suomenkieliset kuuntelijat ovat niin merkittävä osa Ruotsin
väestöä, että heidän katsotaan tarvitsevan omaa ja laajaa radiopalvelua.
Sikäli kuin valtiopäivät ja hallitus haluavat velvoittaa Ruotsin Radion
(Sveriges Radio AB) toteuttamaan suomenkielisen kanavan, tämä voi tapahtua
aikaisintaan 1. tammikuuta 1997, jolloin uusi sopimus tulee voimaan.
Digitaalitekniikka lisää myös televisiolähetysten mahdollisuuksia. Tämä voi
parantaa mahdollisuuksia mm. naapurimaiden TV:n ja siten myös suomalaisten
televisiokanavien lähettämiseen. Pohjoismaiden ministerineuvosto on kiinnittänyt
tähän huomiota Ruotsin hallituksen aloitteesta Pohjoismaiden neuvoston
istunnossa Oslossa vuoden 1992 maaliskuussa. Ministerineuvosto tutkii myös
tekijänoikeudellisten ongelmien ratkaisemista. Jos tämän työn hedelmänä syntyy
myönteinen tulos, sillä voi olla suuri merkitys suomen kielen asemalle
Ruotsissa.

Suomennos: LIISA PIHLAJAMAA SINGH

Utbildningsdepartementet

Utdrag ur protokoll vid regeringssammanträden den 8 september 1994

Närvarande:

Föredragande: statsrådet Unckel
__________

Regeringen beslutar skrivelse 1994/95:1 Finska språkets ställning i Sverige